Ihan kartalla!

Jos viime viikolla tuntuikin siltä, että mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtui, tällä viikolla meininki on ollut ihan päinvastainen! Koko ajan oli olo, että mennään vauhdikkaasti eteenpäin ja uusia asioita suorastaan tipahtelee syliin. Lähempi tarkastelu ei välttämättä puolla tätä näkemystä, mutta onpahan ainakin olut hyvä meininki. Joitakin yksittäisiä alkuja on ilmassa, ja niistä olen tosi iloinen.

Meidän koulun kolmoset, neloset, sekä valmistava opetus haastavat toisiaan erilaisiin 100-aiheisiin tempauksiin. Oman luokkani oveen lennähti turhautunut lukutaidoton lohikäärme, jonka päätimme taltuttaa lukemalla yhteensä sata kirjaa. Enää 96 jäljellä! Tähän löysin idean jostain blogista, jota en tietenkään painanut mieleeni, mutta kiitokset kiirikööt oikeaan osoitteeseen, jos joku tunnistaa blogin omakseen. Lukeminen on meidän luokassa tosi suosittua puuhaa, ja lapset tykkäävät erityisesti pariluennasta. Koska meillä on pariton määrä oppilaita, otan itse jonkun parikseni, ja saan hyvin aikaa vaikkapa S2-oppilaan lukutaidon kohentamiseen. Sen lisäksi kirjoitamme lukupäiväkirjaa, johon harjoitellaan sekä tarinan tiivistämistä että ennakointia, mutta kokonaan luetusta kirjasta kirjoitetaan myös muita heränneitä ajatuksia. Yhteisesti listaamme myös uusia sanoja ja sanontoja, jotka kirjataan seinälle omissa tarinoissa käytettäväksi. Aiemmin oikein kukaan ei kehdannut tunnustaa, että joku sana olisi ollut ennestään tuntematon, mutta kun yllytin lapset metsästämään kirjoista mahdollisia kirjoitusvirheitä, he ovatkin löytäneet useita uusia sanoja. Viime viikon saaliiksi saatiin ainakin liki, rovasti ja ovenpieli.

Musiikin tunneilla nokkahuilu on edelleen tosi hip ja pop, mutta harjoittelemme myös ihan laulamista, olenhan itsekin kireänutturainen kuorolainen. Tällä viikolla olemme etsineet itsestämme korkeita ja matalia ääniä, jotta laulu kuulostaisi laululta eikä puheelta. Vapaaehtoiset pääsevät suorittamaan musiikintunneilla myös eritasoisia karatevöitä. Koska karate on taistelulaji, ja suomalainen perinteisesti taistelee laulamalla vastustajan suohon, vyöt ansaitaan opettelemalla maakuntalauluja. Tällä nyt etäisesti hipaistaan Suomi100-teemaa, mutta sopiihan tämä kolmannen luokan ympäristöoppiin aika mainiosti, kun edessä on joka tapauksessa maisema-alueiden opiskelu. Etenemme oman käsitykseni mukaisesti helposta vaikeaan, ja valkoisen vyön, eli puuvillalangan nokkahuiluun, saa Karjalaisten laululla sekä Hämäläisen laululla. Karjalaisten laulu täytyy osata kokonaan, mutta muista riittää ensimmäinen säkeistö. Tästä sitten treenaillaan pari laulua viikossa, ja halutessaan voi varata harjoitusvälkän, jolloin saa cd-säestyksellä jäädä laulamaan. Mustan vyön karatekat oppivat myös Ahvenanmaalaisten laulun, på svenska förstås. 

Teimme pyöräretken naapurikouluun, jossa viimevuotinen työkaverini opettaa myös kolmosia. Heillä on siellä massiivinen piha ja hienot, uudet tilat, ja me veimme mukanamme pari matikkajuttua. Minun oppilaani olivat varautuneet pitämään erilaisia matikkapisteitä, mutta aika kului yhteisiin tehtäviin niin nopeasti, että päätimme jatkaa yhteistyötä. Seuraavana päivänä muisteltiin taas yhteisesti käsitekartan laatiminen, listattiin reissun tapahtumat aikajärjestykseen, ja juteltiin kappalejaon syvimmästä olemuksesta. On aina kiva huomata, että vaikka tehtävä on vahvasti strukturoitu, kirjoituksista tulee kuitenkin aina ihan erilaisia.

Kartta on ollut aika pitkän ajan projekti. Jo viikkoja sitten aloimme kerätä keittiöstä näkkärilaatikoita, joihin jokainen sai suunnitella oman maatilan. Kaikkien työhön piti tulla vesialue, metsää, peltoa, rakennus, mäki sekä tie tai polku. Materiaalina on käytetty kaikenlaista meriheinästä kanaverkkoon, ja suurena apuna toteutuksessa oli entinen esimieheni, joka sijaisti parin tunnin ajan minua. Kuvataideopettajana hän sai koko jutun käyntiin vaivattomasti, ja lapset työskentelivät sitten minunkin kanssani hyvin ennakkoluulottomasti. Nyt vihdoin päästiin sitten tekemään omista maisemista kartat.

Leikkasimme paperit näkkärilaatikoiden kokoon ja mittasimme oranssilla värisauvalla merkkejä aina kymmenen sentin välein. Näiden merkkien mukaan piirrettiin ruudukot, ja sitten samat mittaukset tehtiin myös laatikoihin, joihin puolestaan kiinnitettiin langat. Koska mitat eivät olleet tasan kymppejä, haasteena oli tarkistaa, että molemmissa saatiin samat suunnat kokonaisille ja vajaille ruuduille. Pelkkään mittaamiseen ja lankojen teippailuun kului kaksi tuntia! Sitten lähdettiin hahmotteleemaan lyijykynällä vesialueen paikkaa, mäen korkeuskäyriä, rakennuksen sijaintia ynnä muuta. Lopuksi kartat väritettiin puuväreillä, ja valmiit työt vietiin aulan hyllyille näytille. Työ oli tosi mieluinen, ja lapset jopa pyysivät, että perjantaipisteitä olisi kahden viimeisen tunnin sijaan vain yhdellä tunnilla, jotta kaikki ehtisivät saada kartat valmiiksi. En pannut hanttiin. Ensi viikolla otamme vielä keltaiset värisauvat ja kokeilemme tehdä samat kartat pienempinä.

No, joka tapauksessa meillä oli niitä perjantaipisteitä, joille päädyttiin sitä mukaa, kun kartat valmistuivat. Olin varautunut erilaisilla rakentelutehtävillä, joista osa oli suoraan VaNe-yhdistyksen sivuilta kolmannen luokan materiaalista. Lisäksi oli enkun sanaston harjoittelua lautapeleillä sekä musacorner, jota ei kyllä tällä kertaa ehditty edes vilkaista. Jotain on siis valmiina ensi viikollekin.

Tuiki tavallista

Välillä eli aika usein tuntuu siltä, että oikein mitään ei saada aikaan, mutta kun sitten ryhtyy listaamaan tekemisiään, saa huomata olleensa ihan väärässä. Tällä viikolla kävi vähän niin. Kirjoitan aina alkuviikosta summittaisia tavoitteita taululle, ja perjantaina sitten kuittaan sieltä valmiiksi saatetut hommat. Meillä on harvoin ainekohtaisia eikä oikeastaan ikinä tuntikohtaisia suunnitelmia. Niiden sijaan kirjoittelen taululle aika laajoja kokonaisuuksia, joita sitten oppilaitten kanssa yhdessä hiotaan eri suuntiin. Joskus hidastellaan, koska useampi oppilas on poissa, joskus jotain ei vain ehditä, ja toisinaan joku ajatus huomataankin ihan naurettavaksi ja tehdään sen sijaan jotain ihan muuta. Joskus joku yksittäinen juttu nousee hitiksi. Tällä viikolla sellaisia olivat ilmansuuntakoodaus sekä pariluenta.

Luokassa on tosi eritasoisia lukijoita, mutta ihan jokainen on todella innokas. Olen kuitenkin huomannut, että jos he lukevat ääneen kaverille, he lukevat sujuvammin, tarkemmin, eläytyvämmin ja kaikin puolin vastuullisemmin. Siksi kirjojen lukemiseen käytetään aikaa myös pariluentana. En kuitenkaan tykkää ajatuksesta, että kuunteleva osapuoli voi rauhassa vaipua vaikka koomaan, joten ollaan kehitelty erilaisia salapoliisitehtäviä kaverin tekstistä. Tavallisesti toimitaan niin, että kaikki hakevat omat keskeneräiset kirjansa ja yrittävät etsiä sellaisen parin, jonka kanssa eivät ole pitkään aikaan tehneet samaa puuhaa. Lukupari istuu vierekkäin siten, että kumpikin näkee tekstin hyvin. Kirjan varsinainen lukija saa lukea ääneen kymmenisen minuuttia, ja toisen on syytä seurata tekstiä tarkasti sekä silmillä että korvilla. Kun aika on loppu, alkaa nimittäin ne salapoliisihommat. 

Kuuntelija muuttuu salapoliisiksi, jolle lukija antaa vihjeitä. Hän sanoo luetulta sivulta yksittäisen sanan tai kokonaisen lauseen, ja kuuntelijan täytyy löytää se mahdollisimman pian. Poikkeuksetta tästä selviytyy aika helposti, jos on seurannut tekstiä tarkasti, mutta jos on vain lööbaillut, joutuu lukemaan melkein koko sivun uudestaan. Olenkin harkinnut jotain pistemenetelmää muutamalle houkuttimeksi, jos vaikka se alkuvaiheen seuraaminen saisi siitä jotain lisäarvoa . Tänään lukija luki jostain kohdasta lauseen, mutta jätti siitä yhden sanan sanomatta. Kuuntelijan tehtäväksi jäi selvittää kyseinen sana. Tätä tehdään muutaman minuutin ajan, jonka jälkeen vuoroja vaihdetaan. Minä kiertelen pitkin koulua etsimässä lukupareja piiloistaan ja kuulostelen samalla lukemisen sujuvuutta. Kun lapset tulevat aina vähän omaan tahtiinsa takaisin luokkaan, he jatkavat oman kirjansa parissa. Meillä on muutamia kielitiedon käsitteitä taskunopassa, jota heittämällä saa ryhtyä etsimään omasta kirjasta sanoja joissa on vaikkapa diftongi tai pitkä vokaali. 

Harjoittelimme viikolla myös ilmansuuntia ja karttaa monin eri tavoin. Oli jumppaa, juoksukisoja, piirtämistä, suunnistusta ynnä muuta, mutta ruutupiirrosten tekeminen ilmansuuntavihjeiden perusteella ylitti kaikki muut aktiviteetit. Ensin teimme harjoituksen yhdessä, ja yksi pöytäryhmä huomasi nopeasti, että ohjeiden kuuntelemisessa saattaisi olla jotain ideaa. Koska heillä meni kaikilla heti kättelyssä mönkään (ja se oli kaiken kukkuraksi ihan kaikista hienoin kuva, käärme!), lupasin lisää samoja hommia. Seuraavana päivänä piirrettiin krokotiiliä, mutta taas pari lasta putosi kärryiltä. Hirveät itkut ja pienet raivaritkin siitä tuli, mutta päätin vielä tuoda samoja tehtäviä perjantaipisteille. Ajattelin, että kovin suurta suosiota se piste ei saavuttaisi, mutta kun aamulla nopeasti kuvailin mitä töitä on tiedossa, joka ikinen ilmoitti haluavansa ensimmäisenä ilmansuuntapisteelle! Luultavasti siis myös ensi viikolla on sama piste uusilla kuvilla.

Tänään oli kaiken kaikkiaan vähemmän pisteitä, mutta niillä viivyttiin aika pitkään. Nokkahuilupajassa pääsi säveltämään ilman nuotteja, enkkupisteillä treenattiin värejä ja numeroita. Matikkapelinä oli tänään kymppeihin ja ykkösiin liittyvä spinneripeli. Vähän lällyä, mutta aika sopivaa perjantain viimeisille tunneille. Kaikki kortit, hyrrät, jalokivet ja pelilaudat kuitenkin tekevät opiskelusta heti vähän hauskempaa, ja nythän näiden pelien idea on opittu. Jatkossa samat härpäkkeet palvelevat vaikeampien sisältöjen oppimisessa. 

Pisteestä pisteeseen

Kun laumani on ekalla, meillä oli joka perjantai pari tuntia pistetyöskentelyä. Itse asiassa pisteet jäivät kyllä paikoilleen myös seuravalle viikolle, ja niillä pääsi työskentelemään myöhemminkin, mutta se varsinainen lähtölaukaus annettiin aina perjantaisin. Tokalla lukujärjestys ei jotenkin taipunut tähän, vaikka työtapana tämä säilyi toki silloinkin. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että systeemi täytyy viritellä uudelleen käyntiin!

Tämän syksyn ekat pisteet oli kyhätty lähinnä lukusuoran käsittelyyn. Meillä oli kahdeksan eri pysäkkiä, ja yksi jokeri, jonka joku lapsista nappasi pöydältäni, kun luuli, että se kuului suunnitelmaan. Ei kuulunut, mutta sopi hommaan loistavasti, eli muna oli ehdottomasti kanaa viisaampi. Osalle pisteistä tulostin Varga-Neményi-yhdistyksen powerpointteja, joissa vihjeiden perusteella täytyy löytää oikea luku tai lukuryhmää määrittävä sääntö. Näitä ollaan tehty yhteisesti, ja ajattelin pisteitä lähinnä ylöspäin eriyttäviksi, mutta avun kanssa ihan kaikenlaiset parit selviytyivätkin tehtävistä hienosti. Apuna oli satataulut ja läpinäkyvät dimangit, joilla merkittiin sopivia lukuja vihjeiden mukaisesti. 

Yhdellä pisteellä pääsi heittämään kymppi- ja ykkösnoppia. Niistä rakennetut luvut kirjoitettiin laminoiduille lukusuorille, joita sitten täydennettiin eri sääntöjen mukaisesti. Lukusuoriin piti merkitä lukuja aina kahden, kolmen tai viiden hyppäyksillä. Jos laskeminen ei onnistunut omin voimin, vieressä oli uraviivain ja sopivia värisauvoja hyppyjä helpottamaan.

Seuraavaksi ykköset ja kympit sai pyöritellä hyrrällä. Luku merkittiin kuminauhalla uraviivaimeen, minkä jälkeen piti laskea kuinka kaukana se on luvuista 30, 50 ja 100. Uraan sai laittaa laskemisen tueksi kymppisauvoja, mutta tehtävä piti osata kirjoittaa myös matematiikan kielellä. Ei muuten ollut helppoa! Kun lukuna oli 17, lukusuoralta löytyi kyllä ihan oikea tulos sen ja sadan erotuksesta. Valkotauluun laskuksi ilmestyi kuitenkin 100+17 tai kaikkien suosikki 100-83. Useimmat muistivat, että erotusta varten tarvitaan vähennyslaskua, mutta kahden tunnetun luvun käyttäminen ei tänään ollut kovin suuressa huudossa. 

 Selvästikin rakastan näitä uraviivaimia, mutta siis tälläkin pisteellä sille oli käyttöä. Pussissa oli lukukortit 0-100, ja ensin sieltä napattiin yksi aloitusluvuksi. Luku merkittiin uraviivaimeen kuminauhalla. Sitten molemmat pelaajat saivat kaivaa pussista omat kortit. Lukuja verrattiin aloituslukuun, ja se pelaaja, jonka luku oli lähempänä, sai molemmat kortit. Tarkoitus oli pelata niin pitkään, että jompikumpi saa 20 korttia, mutta tältä pisteeltä joutui ihan erikseen raastamaan lapset irti.

Taululle on taas ripustettu lanka lukusuoran virkaa toimittamaan. Toistaiseksi siinä ei ole mitään valmiita askelmia, vaan tänäänkin niitä piti asetella ihan itse. Olin värikoodannut kolme eri tehtävää, joista helpoimmassa lukusuoralle aseteltiin kaikki täydet kympit lukualueella 0-100. Muissa tehtävissä lukualueet olivat 1-28 ja 40-80, ja niiden välillä olevista luvuista olin arponut muutaman ihan sattumanvaraisesti. Langassa kulkee helmiä, joilla sai ensin etsiä puoliväliä. Vaikka tätäkin tehtävää ollaan tehty paperiliuskoilla ja mittanauhoilla moneen kertaan, tehtävä oli tosi vaikea. Osalle lukusuora on ilmeisesti aina ja ikuisesti 0-100. On ainakin meikäläisellä vielä töitä tehtävänä.

Jokerina pohjalla oli nopeasti jostain tulostettu arvauspeli. Tämä sentään sujuu loistavasti! Lapset ovat näppärästi oppineet tutkimaan lukujen ominaisuuksia, eikä kukaan huutele lukuja ihan pystymetsästä. Ilahduttavaa oli, että tehtävässä kyseltiin myös luvun numeroiden summia ja erotuksia, eikä pelkästään parillisuutta tai onko suurempi kuin 15. 

Tällä kertaa siis pelkkää matikkaa ja vieläpä aika yksitoikkoisesti yhtä ja samaa aihetta. Ensi perjantaita varten on kyllä jo vähän muutakin mielessä. Eiköhän tämä tule taas tavaksi!

Sinä poljet, minä ohjaan

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kolmannen luokan opettaja! Porukka on tuttu jo alkuopetuksesta, joten huolettomasti ruvettiin heti elokuun alkupäivinä suunnittelemaan pientä pyöräretkeä. Kohteeksi valittiin liikennepuisto, jossa pääsee ajelemaan polkuautoilla ihan oikeiden liikennemerkkien katveessa. Koko hässäkän tavoitteena oli tietysti tutustua polkupyöräilyn sääntöihin, mutta samaan syssyyn harjoittelimme myös tietotekstin lukemista, tarinan rakennetta, kappalejakoa, palautteen antamista, oman työn esittelyä, kohteen katsomista läheltä ja kaukaa, tarkkaa tussityötä sekä palauteltiin mieleen vesivärien käyttöä.

Oppilaat saivat ekana koulupäivänä tienata rahaa ja ostella koulutarvikkeita. Upouudet Pisarat houkuttelivat heti, mutta uudenlainen tekstityyppi vaati meiltä aika paljon työtä. Aivan aluksi opeteltiin tutkimaan sisällysluetteloa, josta piti osata erottaa erilaisia jaksoja sekä niihin kuuluvia lukuja. Kun samat luvut sitten löytyivät kirjan sivuilta, tarkoitus oli huomata myös sieltä samat värit ja numerotunnukset. Tässä vaiheessa tehtävänä oli selailla ensimmäisen jakson lukuja, ja valita sieltä sellaiset sisällöt, joita tarvitsisimme pyöräretken toteuttamiseksi. Tämä oli tosi vaikeaa! Lapset eivät ehkä halunneet aluksi ponnistella, vaan olisivat mielellään vain luetelleet ihan kaikenlaisia huomiota kirjan sivuilta. En nyt kuitenkaan itse tyytynyt pelkkiin mainintoihin suojatien tai polkupyörän kuvasta, joten hiillostin lapsia oikein urakalla. Lopulta saimme ekasta jaksosta rajattua pois maastokarttaan ja metsissä suunnistamiseen liittyvät aiheet pois. Tässä vaiheessa annoin lasten tehdä ryhmissä jaksoon liittyvän kokeen ihan vaan kartoitukseksi siitä, mitkä asiat he hallitsevat jo hyvin, mutta mitä vielä täytyy harjoitella. Suurin osa päätyi ihan oikeisiin vastauksiin, mutta keskustelut ja päättelyketjut olivat aika pitkiä. Siksi päätettiin opiskella jokainen valittu luku huolellisesti.

Oppikirjan luvuista opeteltiin tunnistamaan otsikot, väliotsikot, aloituskysymykset, tiivistelmät, tärkeimmät käsitteet ynnä muu opiskelua helpottava aines. Oppilaat lukivat tekstit aina ryhmissä ja pohtivat yhdessä, mitä annettavaa kuvilla kulloinkin oli, miksi tietyt käsitteet oli painettu lihavoiduilla kirjaimilla, ja miten tekstin sisältö oli jaettu väliotsikoiden alle. Jos alussa oppikirjan lukeminen olikin vielä tuntunut ylivoimaiselta, muutaman harjoituskierroksen jälkeen ympän läksyistä tuli suorastaan suosittuja. Kotitehtäväksi tuli myös oman polkupyörän katsastus, joka pääsääntöisesti tehtiin vanhempien avustuksella. Kaikkien pyörät olivat jo valmiiksi hyvässä kunnossa, ja tarkoitus olikin oppia kiinnittämään huomiota oman pyörän toimivuuteen ja turvallisuuteen. 

Retkeä varten piti tietenkin suunnitella eväät! Koulultahan tulee toki aina sämpylä ja banaani, mutta alkuviikkojen rantaretkillä oltiin löydetty mainioita vadelmapaikkoja, joita ei haluttu jättää hyödyntämättä. Marjanpoiminta jäi loppujen lopuksi kuitenkin kotitehtäväksi, ja sade vesitti senkin niin, että useimmat kävivät retkellä pakastealtaalla. Saimme kuitenkin yltäkylläisesti herukoita, mustikoita, mansikoita ja niitä vadelmiakin. Leipominen oli tietenkin taas kivaa, ja siinähän tuli treenattua erilaisten mittojen käyttöä ihan tositoimissa.

Itse retki sujui kivasti, vaikka itse sössinkin aikataulut ja vettäkin satoi. Parasta oli kuitenkin huomata, että lapset todellakin välittivät yhteisen ajokokemuksen onnistumisesta. Huutoviestit kulkivat näppärästi jonon edestä viimeiselle saakka, ohituksiin lähdettiin vasta soittokellon kilkutuksen jälkeen, ja parista kaatuneesta pyöräilijästä jäätiin pitämään huolta niin pitkäksi aikaa, että ennätin itse kohdalle. Kun päästiin liikennepuistoon, heittäydyttiinkin kyllä selvästi leikkimään, koska säännöt jäi osalta porukalta saman tien unholaan. Viimeisillä ajokierroksilla kaikki sujui jo loistavasti, ja vielä jaksettiin polkea takaisinkin, vaikka matkaa oli yhteen suuntaan melkein seitsemän kilometriä.

Kun päästiin kouluun, rättiväsyneet lapset pohtivat vielä ryhmissään reissun auringonsäteitä ja kompastuskiviä. Kiviksi kertyi tietysti kehno sää ja kaatumiset, joista voitiin todeta, että niille emme olisi mahtaneet mitään, vaikka kuinka olisimme etukäteen yrittäneet. Auringonsäteistä oli kuitenkin syytä iloita, koska niistä suurin osa oli hyvän etukäteisvalmistelun ansiota.

Seuraavana päivänä koottiin käsitekartta, josta värikoodattiin retken eri vaiheisiin liittyvät asiat. Sovittiin, että tällä kertaa kaikki kirjoittavat tarinan kronologisessa järjestyksessä, ja suunniteltiin myös yhdessä erilaisia aloitus- ja lopetustapoja. Kappalejakoa varten iskettiin taululle jokaiseen kohtaan tarralappu. Kokosin S2-oppilaat hetkeksi valitsemaan sopivia sanoja, mutta muuten kaikki tekivät omaa työtään. Vaikka rakenne oli yhteisesti ennalta sovittu, kaikista tarinoista tuli ihan erilaisia. Tosin aika moni kertoi, että retken jälkeen oltiin joko rättiväsyneitä tai ihan silmät ristissä 😁. Meillä on nimittäin luokan seinällä lista, johon kerätään teksteistä erilaisia sanontoja, ja juuri nuo sattuivat sopimaan tähän tarinaan.  Jokainen luki itse valmiin tekstinsä koko luokalle, ja toiset saivat kertoa, mihin asiaan kiinnittivät huomiota kuulemassaan tarinassa. Vielä emme yritäkään antaa varsinaista korjaavaa palautetta, vaan keskitymme tekemään havaintoja ja puhumaan niistä selvästi ja ystävällisesti.

Kuvistunnilla askarreltiin kaikille omat kurkistusikkunat, joiden kanssa lähdettiin zoomailemaan koulun pihalle polkupyöriä. Ideana oli nähdä yksittäisestä polkupyörästä vain osa tai katsoa sitä jostain jännästä kulmasta. Osa pystyi siirtämään tämän myös paperille, mutta moni piirsi silti kokonaisen polkupyörän. Meillä oli inspiraatiokuvana Etsystä löytyneen taiteilijan polkupyörätyö, ja sen mukaisesti lähdettiin maalaamaan taustaa värikkääksi. Osa lapsista suhtautui työhön kuin värityskuvaan, ja olisi aluksi maalannut jokaisen pinnan välinkin erikseen. Lopputulos oli kuitenkin aivan mahtava!

Hämärähommia



Oi yökoulu! Tätä toivottiin jo viime vuonna, mutta en itse ollut silloin vielä henkisesti riittävän kypsä. Nyt oli oikea aika, kun koululle oli jäämässä myös neljäs ja kuudes luokka. Isommat tosin olivat hienovaraisesti vihjaisseet, että ei sit paljoo pienten kanssa puuhastelu kiinnosta, joten suunnittelimme illan touhut ihan oman luokan kesken. Pieni varjo kyllä lankesi suunnitelmien ylle, koska olin pari viikkoa poissa juuri ennen sovittua ajankohtaa, mutta ennätimme kuin ennätimmekin hehkuttaa tulevaa yötä kuitenkin alkuviikon aikana ihan kivasti.

 

Yökoulu ajoittui sattumalta samaan päivään, jolloin kaikki Etelä-karjalan koulut juhlistivat Suomen sataa itsenäisyyden vuotta. Olimme siis jo päivällä saaneet alkupalat illan teemaan, ja koska aurinkokin meitä helli, lähdimme ensin opettelemaan perinneleikkejä. Viimeinen pari uunista ulos olikin melkein kaikille ihan vieras, vaikka mielestäni leikimme sitä kyllä viime vuonna liikuntatunneilla. Jonkun muisti pettää. Lopuksi rämmimme vielä ojissa ja keräsimme pajunoksia palmusunnuntaita varten.

 

Sisällä Suomi-teema jatkui pistetyöskentelynä. Periaatteessa toiminta oli siis ihan samanlaista kuin päivisinkin, mutta jostain syystä oppilailla oli paljon rennompi ote tehtäviin, eikä kukaan kiirehtinyt turhaan. Olikin aika kivaa, kun pisteitä saattoi viedä ympäri koulua, eikä niitä tarvinnut siirtää pois kenenkään tieltä. Oppilaat eivät vilkuilleet kelloa, koska se ei tietenkään soinut, eikä missään juossut ketään vaihtamassa luokkaa tai ryntäilemässä välitunnille.

 

 

Meillä oli seitsemän erilaista pistettä. Yhdessä tutkittiin kansallispukujen väritystä, ja väritettiin itse valittu puku mahdollisimman tarkasti mallin mukaan. Toisessa maalattiin vesiväreillä salakirjoitusta esiin. Jokaiselle ryhmälle muodostui koottavaksi lause, jossa kerrottiin jostakin Suomen kansallissymbolista. Kolmannessa pisteessä leikattiin oman käden muotoinen paperi, joka liitettiin joutsenen pyrstöksi. Karttapisteellä piti löytää isosta Suomen kartasta kaupunkeja, joiden tiedän olevan meidän luokan oppilaiden entisiä kotikaupunkeja tai vakituisia vierailupaikkoja. Lisäksi vieressä oli pienempi kartta, johon kynällä merkittiin Lappeenrantaa aasinhäntämenetelmällä. Yhdellä pisteellä koottiin Tatun ja Patun Suomi-palapeliä, ja valmiin palapelin kanssa sai ottaa ryhmäselfien ennen kuin se pakattiin seuraavia varten takaisin laatikkoon. Saunapisteelle oli koottu saunakulttuuriin liittyviä luetunymmärtämisharjoituksia Marjamäki- ja Kasvava sanasto -materiaaleista. Viimeisellä pisteellä oli qr-koodin takana tuttu laulu, Ukko Nooa. Sen melodiaan opeteltiin kuitenkin ihan uudet sanat, eli pisteeltä löytyi Suomen lipun mittasuhteet loruna. Niitä tarvitsemme vähän myöhemmin matikan tunnilla.

 

 

 

Tässä vaiheessa iltaa kokosin lapset sokkoravintolaan. Siellä istuttiin ryhmäpöydissä pipot tiukasti silmillä, ja odoteltiin tarjoilijan tuomia makupaloja. Ensimmäisenä oli kaikkien tuntema Fazerin sininen, jota seurasi yhtä tuttu Reissumies. Mämmi oli melkein kaikkien mielestä aivan ihanaa siihen saakka, kunnes sai kurkata mitä oikein tuli syötyä. Siinä vaiheessa enää muutama oli innoissaan. Sukulaku maistui kaikille, samoin mustikkakeitto. Leipäjuusto lakkahillon kanssa oli aivan taivaallista, mutta useimmat sylkäisivät salmiakit suustaan, vaikka kuinka yritin julistaa, että parhaat Pantterit tulevat tosiaankin Lappeenrannasta. Ihan vihoviimeiseksi tarjottiin ksylitolipurkat. Tarkoituksena ei tietenkään ollut niinkään esitellä tuotemerkkejä sellaisenaan, vaan käydä läpi sellaista makumaailmaa, joka on Suomessa kasvaneille lapsille tuttua. Kaikilla olikin näistä makumuistoja, joita höpistiin hyväntuulisesti sillä aikaa, kun ylityöllistetty tarjoilija kokosi seuraavaa annosta.

 

Sokkoravintolan suupalat eivät kuitenkaan vatsaa täyttäneet, vaan lähdin kuuliaisesti vatkaamaan vohvelitaikinaa, kun lapset koristelivat virpomavitsojaan. Koska meillä ei ole vielä mitään luokan kanssa kerättyä rahaa, iltapala toimi nyyttäriperiaatteella. Vanhemmat olivat tuoneet sämpylöitä, hedelmiä, herkkuja, mehuja ja vaikka mitä. Evästarjoilujen varaaminen sujui Wilman kautta kivuttomasti, ja vielä viime tingassa sain vohveleitten paistoonkin apua lähellä asuvalta perheeltä. Laitoimme pulpetit pitkäksi juhlapöydäksi, jonka ääreen lapset kokoontuivat nautiskelemaan. Syötävää oli yllin kyllin, ja kaikki saivat varmasti  vatsansa täyteen.



 

Patjat levitettiin juhlapöydän molemmille puolille. Valvoimme aika myöhään, mutta sitten kyllä uni tulikin kaikille nopeasti. Lauloin viimeiseksi Peikkoäidin kehtolaulun, ja jäin itse vielä valvomaan. Kyllä nukkuvat lapset ovat sitten suloisia! Aamulla sieltä sitten herättiin aika paljon isompina ja kokeneempina.

 

Viikonlopusta tuli yökoulun ansiosta hiukan pidempi, mutta tällä viikolla palasimme vielä yökoulun tunnelmiin monta kertaa. Harjoittelimmekin sitten yhdessä käsitekartan laatimista, ja sen perusteella jokainen kirjoitti pienen kirjoitelman valitsemallaan tyylillä, joko koko illan tapahtumista tai sitten vain yhteen aiheeseen keskittyen.

 

Kuulemma aika pian voitais uudestaan tulla yöksi kouluun. Olen samaa mieltä.

 

 

 

Onneton kysymys ja huolettomat jänikset

Luokassani on puolentoista vuoden aikana puhuttu suomen lisäksi somalia, espanjaa, venäjää, arabiaa, wolofia sekä swahilia. Äikän tunnit toteutetaan siis reippaalla S2-painotuksella.

Aivan ensimmäisellä kerralla heitin matolle joukon piirroskuvia, joissa oli joko yksi tai kaksi samaa esinettä. Lapset saivat valita sieltä ihan minkä tahansa kuvan, joka yhdessä sanottiin oikeassa muodossa. Koska lapset lähtevät helposti kertomaan monikkokuvista partitiivilla, otimme apusanoiksi 'kaikki' tai 'molemmat'. Siinä sitten keräiltiin kuvista pareja ja tunnusteltiin, muuttuvatko jotkut sanaparit ihan samalla tavalla, mutta emme erityisesti jaotelleet sanatyyppejä. Lopuksi nousimme seisomaan ja lähdimme sanojen kuntosalille. Kuntosalitreeni alkaa aina perusmuodosta, eli äärimmäisen jäykästä perusasennosta. Kun sanoin sanan yksikkömuodossa, lapset seisoivat yhdellä jalalla. Kun taas sanoin monikkomuotoisen sanan, lapset hyppäsivät leveään X-asentoon. Yksinkertaisimmat sanatyypit mentiin läpi nopeasti, ja kaikki S2-oppilaatkin osasivat kertoa, että asento valikoituu sen perusteella, kuuluuko sanan lopussa t vai ei. Seuraavaksi kerroin lapsille, että aion sanoa sanoja tosi hiiiitaaaaassssti, ja heidän tehtävänään on selvittää jo ennen sanan loppua, onko kyse yksiköstä vai monikosta. Muuten kyseessä oli edelleen sama kuntosalitreeni, eli lapset ilmaisivat valintansa hyppäämällä perusasennosta joko yhdelle jalalle tai äksäksi. Tässä vaiheessa luettelin tietysti sanoja, joiden vartalo muuttuu olennaisesti monikkomuodoissa. Kaikki tunnistivat monikot siis jo puolessa välissä sanaa, mutta sitä he eivät kyllä osanneet kertoa, että miten se oikeastaan tapahtui. Eipä me kyllä siihen erityisesti takerruttukaan, vaan jätettiin hautumaan.

Seuraavana päivänä lähetin lapset maailmalle, ja jokaisen kohtalo oli omissa käsissä: valitsenko yksikkö- vai monikkopolun? No, ei sitä oikeasti tarvinnut itse päättää, vaan arpahan sen ratkaisi, eli open purkista piti sokkona nostaa lappunen, jossa oli adjektiiveja yksikössä tai monikossa. Kun sen tunnisti, sai lähteä käytävälle etsimään oikeita pussukoita, joista löytyi sitten subjekti- ja predikaattilappusia. Näistä rakentui tietysti ihan pähkähulluja lauseita, jotka vielä kirjoitettiin vihkoon ja yritettiin muistaa lauseen tunnusmerkitkin oikeisiin kohtiin. Yhteisesti vähän tarkasteltiin yksikkö- ja monikkolauseiden eroja, ja laskeskeltiin kuinka paljon erilaisia lauseita meille oikein syntyikään. Tähän saakka kaikki sujui kuin tanssi, mutta kun laput olisi pitänyt palauttaa oikeisiin pussukoihin, homma karkasi ihan rukkasesta. Useimpien mielestä oli (täsmäohjeistuksesta huolimatta) ihan ok työntää ne laput kaikki lähimpään pussiin ja mennä sitten äkkiä hakemaan uusia sanoja. Vasta siinä vaiheessa, kun pilkka kapsahti omaan nilkkaan, alkoi valitus. Jotenkin sellainen "poliisi kivi pirteä" ei ollutkaan niin kiva lause. No, ainakin tuli oivallettua jotain lauseiden syvimmästä olemuksesta. Lisäksi saatiin kiva lajitteluharjoitus, kun lappuset vielä ryhmätyönä jaettiin ihan oikeasti kunnolla niihin pusseihin.

Tässä vaiheessa käytin yhden jakotunnin S2-oppilaiden kuntosalitreeniin. Kertasimme nopeasti aiemmin opitut jutut, ja siirryimme tarkastelemaan eri nominityyppien monikkomuotoja. Lapset kehittelivät paljon omia muistisääntöjään. Esimerkiksi tontontöntön-sanoista tuli tomaattisanoja, koska huoleton on monikossa huolettomat. Kun ryhmällä tuntui olevan perusasiat aika kivasti kunnossa, otimme seuraavan kuntosalitreenin koko luokan kanssa aika lailla samalla tavalla kuin jakotunnilla pikkuporukallakin. Olin jakanut sanat valmiiksi ryhmiin, ja yhdessä pohdimme, mikä on mahtanut olla jakoperuste. Heti ekassa ryhmässä olikin mielenkiintoinen sana, kun pääsimme arvuuttelemaan, onko kyseinen kuusi tässä yhteydessä lukusana vai puu. Alkuvaiheessa äänestys oli ihan arvontaa, mutta tarkemman analyysin jälkeen puun kannattajia ei enää löytynytkään. Emme tällä kertaa kuitenkaan erityisesti junnanneet sanojen merkityksissä edes S2-oppilaitten kanssa. Tämä onkin mielestäni ihmeellinen ja ihana vaihe oppilaitten kanssa. Juuri ollaan opittu lukemisen salat ja oivallettu, että kirjainten jonot muodostavatkin jotain merkityksellistä, ja heti kun se taito on hallussa, aletaankin pilkkoa ja ryhmitellä sanoja ihan muilla perusteilla! Kun jaottelun peruste oli jollain tavalla selvillä, otettiin taas jokaisen sanaryhmän kohdalla samainen yksiköiden ja monikoiden kuntosalitreeni, mutta nyt hypittiin nopeammin yksiköstä monikkoon ja korostettiin kovaan ääneen sitä sanassa tapahtuvaa muutosta. Tällä kerralla olin kuitenkin vaativa personal trainer, ja huomautin tiettyjen sanojen vaativan keskivartalojumppaa. Niinpä jokaisen astevaihtelun kohdalla pyllähdettiin lattialle ja tehtiin parit vatsarutistukset. Joka rutistuksellakin lausuttiin sanat yhteen ääneen ja painotettiin erityisesti sitä astevaihtelua.

Viimeinen monikkoharjoitus tehtiin pareittain, ja jaoin parit niin, että S2-oppilailla oli aina suomenkielinen kaveri. Joka pari sai nipun paperilappuja (joo, rakastan kaikkia lippusia ja lappusia), joissa oli jonkun sanan yksikkömuoto ja sen alla apusana 'kaikki' sekä tyhjää tilaa. Aluksi parit kirjoittivat sanojen monikot, ja sen jälkeen he ryhtyivät etsimään lappusista pareja erilaisten sanaryhmien mukaisesti. Nominityypit olivat edellisen tehtävän jäljiltä esillä taululla, ja lasten yhteisessä juttelussa kuului mukavasti muistisääntöjen hyödyntämistä. Lähes kaikki sanat olivatkin helposti tunnistettavissa aiemman tehtävän ryhmistä, ainoastaan hifistelyn vuoksi mukaan oli ujutettu pari i-loppuista sanaa, joista toisten monikkovartaloon tuli e ja toisissa se i säilyi. Lopuksi tarkastettiin ja perusteltiin omat valinnat. Aika hyvää keskustelua syntyi, kun jotkut olivat parittaneet 'iloiset' ja 'kasvikset' viimeisen tavun perusteella. Toiset sitten perustelivat muita ratkaisuja, ja lopulta näillekin sanoille löytyi toiset parit.

Koska tokaluokkalaisten ei tarvitse vielä kovinkaan monimutkaisia asioita kieliopista hallita, emme ole tässä vaiheessa ottaneet vielä mitään oikeita termejä käyttöön, vaan puhumme jatkossakin keskivartalojumpasta ja tomaateista. Varmaan epähuomiossa tulen käyttäneeksi jotain lingvistijargoniakin, mutta tavoite on toistaiseksi siinä, että lasten huomio kiinnittyy kieleen. Siitä tämä sai alkunsakin: sanoin heille, että nyt aion vähän näyttää kieltä.

Seuraavalla kerralla kuntosalilla on muuten joogatunti, ja sanat taipuvat vähän joka suuntaan.

Kuka, kuka siellä rukkasessa asuu?

 

 

Satujen ympärille on kiva koota pidempiä jaksoja, joissa eri oppiaineitten sisällöt mukavasti sulautuvat toisiinsa. Joskus juttua riittää pitkäksikin aikaa, toisinaan valmista tulee aika nopeasti. En siis ihan hirveästi suunnittele jaksoja etukäteen, vaan annan meiningin viedä. Tavoitteita toki asetan, ja niiden mukaan arvioin homman etenemistä, mutta ihan joka kerta yllätyn siitä, mikä oppilaita milloinkin oikeasti kiinnostaa tai mitä taitoa ei kovin pitkään tarvitsekaan harjoitella.

  

 Esimerkiksi tämän hohdokkuutta en osannut arvata tukäteen.

 

Alkuvuoden saduksi valikoitui Rukkanen, joka tunnetaan myös nimellä Vaarin kinnas. Aloitimme koko luokan yhteisellä draamallisella harjoituksella, jossa oppilaat toimivat annetussa roolissa opettajan kertoman sadun mukaisesti. Tässä vaiheessa tarina ei siis ollut vielä tuttu lapsille, ja osa ujosteli kauheasti ihan vaan sitä, että piti kävellä vaarina ja koirana metsän halki (eli luokan läpi), tai kurkistaa rukkaseen (eli nostaa vähän viltin kulmaa). Tarinan kliimaksi on kuitenkin ihan mieletön, kun kaikki eläimet ryntäilevät päämäärättöminä rukkasesta karkuun, ja heti perään otetulla seuraavalla kierroksella halukkaita esiintyjiä oli jo paljon enemmän. Viltin alle ahtautuminen oli ilmeisesti järjettömän hauskaa, eli otettiin ilmainen uusinta vielä noin sata kertaa.

 

 

Yksi muistettava asia oli eläinten järjestys tarinassa. Olin tietysti itse siinä lajissa aivan naurettavan huono, ja lapset pääsivät pätemään heti ekoissa tehtävissä. Kerroin tarinaa ilman kirjaa, joten eläinten nimet ja välillä eläimetkin vaihtuivat ihan kokonaan, ja aina löytyi lauma besserwissereitä korjaamaan opettajaparan hataria tietoja. Bee-boteilla piti käydä moikkaamassa kaikki elukat oikeassa järjestyksessä, eikä muiden eläinten päältä saanut kulkea. Tätä sai tehdä ihan omaan tahtiin parin kanssa, ja aluksi useimmat ohjelmoivatkin aina yhden askeleen kerrallaan. Aika pian touhusta alkoi kuitenkin tulla vähän nopeuskilpailua. Meillä oli siis kaksi samanlaista rataa käytössä, ja totta kai lapset alkoivat rakennella useamman askelman liikkeitä ihan vaan päihittääkseen naapurit.

 

Heti ekana päivänä lukuläksyksi tuli pieni näytelmäteksti tarinasta. Tässä vaiheessa riitti, että se oli ylipäänsä luettu ja jotenkin muistissa, ja seuraavalle päivälle sai valita kolme eläintä, joiden vuorosanat luettiin erityisen hyvin ja niille piti keksiä hyvät äänet. Ihan parhautta oli piipittävä karhu! Tekstiä luettiin pienissä ryhmissä ja esitettiin myös koko luokalle, mutta suosituin paikka taisi olla keppinukketeatteri, jossa pari oppilasta kerrallaan pääsi luomaan puitteet tarinalle.

Kun näytelmäteksti oli jo tuttu, aloimme yhteisesti muuttaa sitä tarinamuotoon. Harjoittelimme erityisesti kertojan äänenä toimimista, ja sitä, ettei jokaista vuorosanaa tarvitsekaan kirjoittaa tarinaan, vaan kertoja voi sujuvasti niputtaa tapahtumia yhteen ihan parillakin sanalla. Etsimme yhteisesti tekstistä tietyt toistuvat asiat, sekä sadun tärkeät tunnusmerkit olipa kerran ja sen pituinen se. Sitten lapset saivat pohtia erilaisia vaihtoehtoja samanlaisen tarinan kaavaan: kuka kulki missä ja minkä esineen hän kadotti? Ketkä löysivät esineen ja menivät sinne asumaan? Mikä tapahtuma sai asukkaat pakenemaan esineestä? Tehtävä oli perusteellisesti mallinnettu ja vahvasti strukturoitu, mutta tarinoista tuli kyllä kaikista aivan omalaisiaan. Tätä tehtiin urakkamuotoisesti usean päivän aikana, koska teksteistä tuli aika pitkiä, mutta edes S2-oppilaat eivät hyytyneet taakan alla.

 

Esiliinaan saattaa kätkeytyä kaikenlaista aina tiikereistä leopardeihin.

 

Jokainen sai sitten piirtää oman kadonneen esineensä. Tavoitteena oli asetella kuva niin, että se täyttää koko A3-kokoisen paperin, suunnitella erilaisia kuvioita, sekä jaksaa värittää vahvasti koko kuva valmiiksi. Sitten rakentelimme pienet liukuhihnat, joihin piirrettiin ne omaan tarinaan kirjoitetut eläimet. Nyt tarinaa kertoessa voi samalla liikuttaa hihnaa ja tarina kulkee myös kuvassa. 

 

 

Musiikin tunnilla harjoittelimme erilaisia rytmejä tarinan eläinten liikkeiksi. Kuulostelimme eri rytmisoittimia ja valitsimme kullekin elukalle sopivimmat soittimet. Jonkun musakirjan opeoppaan liitteistä löytyi juuri tähän sopiva musiikisatukin, jossa lapset osallistuivat tarinankerrontaan vähän samaan tapaan kuin ekanakin päivänä, mutta tällä kertaa he eivät liikkuneet eivätkä piiloituneet, vaan soittivat oikeaa soitinta kunkin eläimen kohdalla. Samassa kirjassa on myös täsmälaulu Rukkanen, jota ryhdyttiin soittamaan samoilla soittimilla, mutta otettiin mukaan myös pari kannelta. Lähdemme ystävänpäivänä läheiseen palvelutaloon esiintymään, ja tämä laulu on taatusti yksi hittibiiseistämme!