Onneton kysymys ja huolettomat jänikset

Luokassani on puolentoista vuoden aikana puhuttu suomen lisäksi somalia, espanjaa, venäjää, arabiaa, wolofia sekä swahilia. Äikän tunnit toteutetaan siis reippaalla S2-painotuksella.

Aivan ensimmäisellä kerralla heitin matolle joukon piirroskuvia, joissa oli joko yksi tai kaksi samaa esinettä. Lapset saivat valita sieltä ihan minkä tahansa kuvan, joka yhdessä sanottiin oikeassa muodossa. Koska lapset lähtevät helposti kertomaan monikkokuvista partitiivilla, otimme apusanoiksi 'kaikki' tai 'molemmat'. Siinä sitten keräiltiin kuvista pareja ja tunnusteltiin, muuttuvatko jotkut sanaparit ihan samalla tavalla, mutta emme erityisesti jaotelleet sanatyyppejä. Lopuksi nousimme seisomaan ja lähdimme sanojen kuntosalille. Kuntosalitreeni alkaa aina perusmuodosta, eli äärimmäisen jäykästä perusasennosta. Kun sanoin sanan yksikkömuodossa, lapset seisoivat yhdellä jalalla. Kun taas sanoin monikkomuotoisen sanan, lapset hyppäsivät leveään X-asentoon. Yksinkertaisimmat sanatyypit mentiin läpi nopeasti, ja kaikki S2-oppilaatkin osasivat kertoa, että asento valikoituu sen perusteella, kuuluuko sanan lopussa t vai ei. Seuraavaksi kerroin lapsille, että aion sanoa sanoja tosi hiiiitaaaaassssti, ja heidän tehtävänään on selvittää jo ennen sanan loppua, onko kyse yksiköstä vai monikosta. Muuten kyseessä oli edelleen sama kuntosalitreeni, eli lapset ilmaisivat valintansa hyppäämällä perusasennosta joko yhdelle jalalle tai äksäksi. Tässä vaiheessa luettelin tietysti sanoja, joiden vartalo muuttuu olennaisesti monikkomuodoissa. Kaikki tunnistivat monikot siis jo puolessa välissä sanaa, mutta sitä he eivät kyllä osanneet kertoa, että miten se oikeastaan tapahtui. Eipä me kyllä siihen erityisesti takerruttukaan, vaan jätettiin hautumaan.

Seuraavana päivänä lähetin lapset maailmalle, ja jokaisen kohtalo oli omissa käsissä: valitsenko yksikkö- vai monikkopolun? No, ei sitä oikeasti tarvinnut itse päättää, vaan arpahan sen ratkaisi, eli open purkista piti sokkona nostaa lappunen, jossa oli adjektiiveja yksikössä tai monikossa. Kun sen tunnisti, sai lähteä käytävälle etsimään oikeita pussukoita, joista löytyi sitten subjekti- ja predikaattilappusia. Näistä rakentui tietysti ihan pähkähulluja lauseita, jotka vielä kirjoitettiin vihkoon ja yritettiin muistaa lauseen tunnusmerkitkin oikeisiin kohtiin. Yhteisesti vähän tarkasteltiin yksikkö- ja monikkolauseiden eroja, ja laskeskeltiin kuinka paljon erilaisia lauseita meille oikein syntyikään. Tähän saakka kaikki sujui kuin tanssi, mutta kun laput olisi pitänyt palauttaa oikeisiin pussukoihin, homma karkasi ihan rukkasesta. Useimpien mielestä oli (täsmäohjeistuksesta huolimatta) ihan ok työntää ne laput kaikki lähimpään pussiin ja mennä sitten äkkiä hakemaan uusia sanoja. Vasta siinä vaiheessa, kun pilkka kapsahti omaan nilkkaan, alkoi valitus. Jotenkin sellainen "poliisi kivi pirteä" ei ollutkaan niin kiva lause. No, ainakin tuli oivallettua jotain lauseiden syvimmästä olemuksesta. Lisäksi saatiin kiva lajitteluharjoitus, kun lappuset vielä ryhmätyönä jaettiin ihan oikeasti kunnolla niihin pusseihin.

Tässä vaiheessa käytin yhden jakotunnin S2-oppilaiden kuntosalitreeniin. Kertasimme nopeasti aiemmin opitut jutut, ja siirryimme tarkastelemaan eri nominityyppien monikkomuotoja. Lapset kehittelivät paljon omia muistisääntöjään. Esimerkiksi tontontöntön-sanoista tuli tomaattisanoja, koska huoleton on monikossa huolettomat. Kun ryhmällä tuntui olevan perusasiat aika kivasti kunnossa, otimme seuraavan kuntosalitreenin koko luokan kanssa aika lailla samalla tavalla kuin jakotunnilla pikkuporukallakin. Olin jakanut sanat valmiiksi ryhmiin, ja yhdessä pohdimme, mikä on mahtanut olla jakoperuste. Heti ekassa ryhmässä olikin mielenkiintoinen sana, kun pääsimme arvuuttelemaan, onko kyseinen kuusi tässä yhteydessä lukusana vai puu. Alkuvaiheessa äänestys oli ihan arvontaa, mutta tarkemman analyysin jälkeen puun kannattajia ei enää löytynytkään. Emme tällä kertaa kuitenkaan erityisesti junnanneet sanojen merkityksissä edes S2-oppilaitten kanssa. Tämä onkin mielestäni ihmeellinen ja ihana vaihe oppilaitten kanssa. Juuri ollaan opittu lukemisen salat ja oivallettu, että kirjainten jonot muodostavatkin jotain merkityksellistä, ja heti kun se taito on hallussa, aletaankin pilkkoa ja ryhmitellä sanoja ihan muilla perusteilla! Kun jaottelun peruste oli jollain tavalla selvillä, otettiin taas jokaisen sanaryhmän kohdalla samainen yksiköiden ja monikoiden kuntosalitreeni, mutta nyt hypittiin nopeammin yksiköstä monikkoon ja korostettiin kovaan ääneen sitä sanassa tapahtuvaa muutosta. Tällä kerralla olin kuitenkin vaativa personal trainer, ja huomautin tiettyjen sanojen vaativan keskivartalojumppaa. Niinpä jokaisen astevaihtelun kohdalla pyllähdettiin lattialle ja tehtiin parit vatsarutistukset. Joka rutistuksellakin lausuttiin sanat yhteen ääneen ja painotettiin erityisesti sitä astevaihtelua.

Viimeinen monikkoharjoitus tehtiin pareittain, ja jaoin parit niin, että S2-oppilailla oli aina suomenkielinen kaveri. Joka pari sai nipun paperilappuja (joo, rakastan kaikkia lippusia ja lappusia), joissa oli jonkun sanan yksikkömuoto ja sen alla apusana 'kaikki' sekä tyhjää tilaa. Aluksi parit kirjoittivat sanojen monikot, ja sen jälkeen he ryhtyivät etsimään lappusista pareja erilaisten sanaryhmien mukaisesti. Nominityypit olivat edellisen tehtävän jäljiltä esillä taululla, ja lasten yhteisessä juttelussa kuului mukavasti muistisääntöjen hyödyntämistä. Lähes kaikki sanat olivatkin helposti tunnistettavissa aiemman tehtävän ryhmistä, ainoastaan hifistelyn vuoksi mukaan oli ujutettu pari i-loppuista sanaa, joista toisten monikkovartaloon tuli e ja toisissa se i säilyi. Lopuksi tarkastettiin ja perusteltiin omat valinnat. Aika hyvää keskustelua syntyi, kun jotkut olivat parittaneet 'iloiset' ja 'kasvikset' viimeisen tavun perusteella. Toiset sitten perustelivat muita ratkaisuja, ja lopulta näillekin sanoille löytyi toiset parit.

Koska tokaluokkalaisten ei tarvitse vielä kovinkaan monimutkaisia asioita kieliopista hallita, emme ole tässä vaiheessa ottaneet vielä mitään oikeita termejä käyttöön, vaan puhumme jatkossakin keskivartalojumpasta ja tomaateista. Varmaan epähuomiossa tulen käyttäneeksi jotain lingvistijargoniakin, mutta tavoite on toistaiseksi siinä, että lasten huomio kiinnittyy kieleen. Siitä tämä sai alkunsakin: sanoin heille, että nyt aion vähän näyttää kieltä.

Seuraavalla kerralla kuntosalilla on muuten joogatunti, ja sanat taipuvat vähän joka suuntaan.

Kuka, kuka siellä rukkasessa asuu?

 

 

Satujen ympärille on kiva koota pidempiä jaksoja, joissa eri oppiaineitten sisällöt mukavasti sulautuvat toisiinsa. Joskus juttua riittää pitkäksikin aikaa, toisinaan valmista tulee aika nopeasti. En siis ihan hirveästi suunnittele jaksoja etukäteen, vaan annan meiningin viedä. Tavoitteita toki asetan, ja niiden mukaan arvioin homman etenemistä, mutta ihan joka kerta yllätyn siitä, mikä oppilaita milloinkin oikeasti kiinnostaa tai mitä taitoa ei kovin pitkään tarvitsekaan harjoitella.

  

 Esimerkiksi tämän hohdokkuutta en osannut arvata tukäteen.

 

Alkuvuoden saduksi valikoitui Rukkanen, joka tunnetaan myös nimellä Vaarin kinnas. Aloitimme koko luokan yhteisellä draamallisella harjoituksella, jossa oppilaat toimivat annetussa roolissa opettajan kertoman sadun mukaisesti. Tässä vaiheessa tarina ei siis ollut vielä tuttu lapsille, ja osa ujosteli kauheasti ihan vaan sitä, että piti kävellä vaarina ja koirana metsän halki (eli luokan läpi), tai kurkistaa rukkaseen (eli nostaa vähän viltin kulmaa). Tarinan kliimaksi on kuitenkin ihan mieletön, kun kaikki eläimet ryntäilevät päämäärättöminä rukkasesta karkuun, ja heti perään otetulla seuraavalla kierroksella halukkaita esiintyjiä oli jo paljon enemmän. Viltin alle ahtautuminen oli ilmeisesti järjettömän hauskaa, eli otettiin ilmainen uusinta vielä noin sata kertaa.

 

 

Yksi muistettava asia oli eläinten järjestys tarinassa. Olin tietysti itse siinä lajissa aivan naurettavan huono, ja lapset pääsivät pätemään heti ekoissa tehtävissä. Kerroin tarinaa ilman kirjaa, joten eläinten nimet ja välillä eläimetkin vaihtuivat ihan kokonaan, ja aina löytyi lauma besserwissereitä korjaamaan opettajaparan hataria tietoja. Bee-boteilla piti käydä moikkaamassa kaikki elukat oikeassa järjestyksessä, eikä muiden eläinten päältä saanut kulkea. Tätä sai tehdä ihan omaan tahtiin parin kanssa, ja aluksi useimmat ohjelmoivatkin aina yhden askeleen kerrallaan. Aika pian touhusta alkoi kuitenkin tulla vähän nopeuskilpailua. Meillä oli siis kaksi samanlaista rataa käytössä, ja totta kai lapset alkoivat rakennella useamman askelman liikkeitä ihan vaan päihittääkseen naapurit.

 

Heti ekana päivänä lukuläksyksi tuli pieni näytelmäteksti tarinasta. Tässä vaiheessa riitti, että se oli ylipäänsä luettu ja jotenkin muistissa, ja seuraavalle päivälle sai valita kolme eläintä, joiden vuorosanat luettiin erityisen hyvin ja niille piti keksiä hyvät äänet. Ihan parhautta oli piipittävä karhu! Tekstiä luettiin pienissä ryhmissä ja esitettiin myös koko luokalle, mutta suosituin paikka taisi olla keppinukketeatteri, jossa pari oppilasta kerrallaan pääsi luomaan puitteet tarinalle.

Kun näytelmäteksti oli jo tuttu, aloimme yhteisesti muuttaa sitä tarinamuotoon. Harjoittelimme erityisesti kertojan äänenä toimimista, ja sitä, ettei jokaista vuorosanaa tarvitsekaan kirjoittaa tarinaan, vaan kertoja voi sujuvasti niputtaa tapahtumia yhteen ihan parillakin sanalla. Etsimme yhteisesti tekstistä tietyt toistuvat asiat, sekä sadun tärkeät tunnusmerkit olipa kerran ja sen pituinen se. Sitten lapset saivat pohtia erilaisia vaihtoehtoja samanlaisen tarinan kaavaan: kuka kulki missä ja minkä esineen hän kadotti? Ketkä löysivät esineen ja menivät sinne asumaan? Mikä tapahtuma sai asukkaat pakenemaan esineestä? Tehtävä oli perusteellisesti mallinnettu ja vahvasti strukturoitu, mutta tarinoista tuli kyllä kaikista aivan omalaisiaan. Tätä tehtiin urakkamuotoisesti usean päivän aikana, koska teksteistä tuli aika pitkiä, mutta edes S2-oppilaat eivät hyytyneet taakan alla.

 

Esiliinaan saattaa kätkeytyä kaikenlaista aina tiikereistä leopardeihin.

 

Jokainen sai sitten piirtää oman kadonneen esineensä. Tavoitteena oli asetella kuva niin, että se täyttää koko A3-kokoisen paperin, suunnitella erilaisia kuvioita, sekä jaksaa värittää vahvasti koko kuva valmiiksi. Sitten rakentelimme pienet liukuhihnat, joihin piirrettiin ne omaan tarinaan kirjoitetut eläimet. Nyt tarinaa kertoessa voi samalla liikuttaa hihnaa ja tarina kulkee myös kuvassa. 

 

 

Musiikin tunnilla harjoittelimme erilaisia rytmejä tarinan eläinten liikkeiksi. Kuulostelimme eri rytmisoittimia ja valitsimme kullekin elukalle sopivimmat soittimet. Jonkun musakirjan opeoppaan liitteistä löytyi juuri tähän sopiva musiikisatukin, jossa lapset osallistuivat tarinankerrontaan vähän samaan tapaan kuin ekanakin päivänä, mutta tällä kertaa he eivät liikkuneet eivätkä piiloituneet, vaan soittivat oikeaa soitinta kunkin eläimen kohdalla. Samassa kirjassa on myös täsmälaulu Rukkanen, jota ryhdyttiin soittamaan samoilla soittimilla, mutta otettiin mukaan myös pari kannelta. Lähdemme ystävänpäivänä läheiseen palvelutaloon esiintymään, ja tämä laulu on taatusti yksi hittibiiseistämme!