maanantai 2. huhtikuuta 2018

Raketit ja rollaattorit


Olen mukana hankkeessa, jossa vahvistetaan sekä oppilaiden osallisuutta, mutta myös oppilasjohtajuutta. Hanke on aivan mahtava, ja olen päässyt kiinnostaviin koulutuksiin sen puitteissa. Toistaiseksi suurin anti on kuitenkin ollut ihastuttavan ruohonjuuritasoinen oivallus siitä, että tämäkin asia täytyy lapsille opettaa. Ja ihan jokaiselle, ei vain oppilaskuntalaisille tai syrjäytyville tai jollekin yksittäiselle luokalle. Ihan jokainen lapsi ansaitsee kokemuksen osallisuudesta, ja mitä useampi tuntee omakseen erilaiset vaikutusmahdollisuudet, sitä onnellisempi on koulupolku. Tässä reflektoin nyt joitakin tapoja, joilla omassa luokassani, ja toisaalta myös ohjaamassani oppilaskunnassa, pyrin lisäämään lasten vaikutusmahdollisuuksia. Lähtökohtaisesti yritän tietenkin aina sitouttaa lapset kaikkeen toimintaan, koska se nyt vaan on helpompaa. 

Projektit ja monialaisuus

Nykyisen opsin monialaisuus on minulle hyvin mieluinen tapa opettaa, ja se mahdollistaa hyvin ihan pientenkin oppilaitten osallisuutta päätöksenteossa. Voimme sopia yhdessä teeman, jonka alaisuudessa opiskelemme tiettyjä ainesisältöjä, tai saatan poimia aiheen itse jostain lasten pinnalla olevasta jutuista. Voimme tutkia oppikirjaa, ja pohtia mitkä asiat sieltä kiinnostavat eniten, tai olisiko kuitenkin jotain sellaista, jota kirja ei lainkaan mainitse. Mietimme yhdessä, miten asiaa olisi hyödyllisintä - ja mukavinta - opiskella. Voimme suunnitella päivän ja viikon aikataulua yhdessä, ja toisaalta lapset voivat hyvin perustella, jos haluavat muuttaa suunnitelmaa. On ihan ok ehdottaa, että voitaisiinko samaa hommaa jatkaa vielä seuraava tunti, tai vaikka seuraava päivä. Ihan yhtä ok on toivoa, että voitaisiinko tehdä jotain muuta. Eikä kaikkien tarvitse tehdä samaa asiaa. Päinvastoin! Monialaiset projektit mahdollistavat sen, että voimme kaikki työskennellä saman aiheen parissa, vaikka osa piirtää ja osa ratkoo matikan pulmia. Minun asiani on pysyä kärryillä siitä, että jokainen saavuttaa uusia askelmia laaja-alaisten tavoitteiden portailla, ja että niille alisteiset sisällöt tulee käytyä läpi. 

Ryhmät

Meillä tehdään käytännössä kaikki hommat ryhmissä. Ekalla oppilaat olivat pääsääntöisesti minun asettamissani ryhmissä, joissa harjoiteltiin välillä tuskallisestikin jokaisen huomioonottamista sekä oman panoksen antamista. Yksi ylen vaativa tehtävä oli sopia aina ryhmän kanssa, kenen vuoro on hakea tai palauttaa sakset tai liimat tai muu sälä. Annoin aina ohjeeksi, että jokaisen mielipide pitää kuunnella ja huomioida, mutta hankalimpina hetkinä sanoitin toki muutenkin sitä neuvottelua. Osa ryhmistä päätyi nopeasti vaikkapa KPS-arvontaan tai kiertävään vuoroon, mutta toiset hakkasivat päätä seinään suunnilleen koko vuoden. Pikkuhiljaa alkoi kuulua hipihiljaistenkin lasten suusta: "miusta tuntuu, ettei kaikkien mielipidettä ole vielä kuultu", ja samoihin aikoihin ne salamannopeat pysyivätkin tuoleillaan odottamassa yhteistä päätöstä. Lähtökohtaisesti näissä tehtävissä lapset aina haluavat ne sakset sun muut pöytään nopeasti, joten kellään ei ollut halua periaatteen vuoksi hidastaa toimintaa.

Tokalla oppilaat pääsivät jo enemmänkin neuvottelemaan omista paikoistaan, mutta kokeilimme monia erilaisia ryhmäjakoja. Kolmannella ollaan suunnattu keskustelu siihen, että ryhmissä täytyy olla monenlaisia vahvuuksia. Suurimmat kipinät tuntuvat usein sinkoilevan siksi, että tekemisen tahti on niin erilainen. Joulun alla lasten piti järjestäytyä tontturyhmiin, ja nostimme kissan pöydälle ketään yksittäistä oppilasta mollaamatta. Totesimme, että osa lapsista aloittaa ja työskentelee hitaasti ja harkiten. Toisia se ärsyttää, mutta pureuduimme siihen, mitä hyviä taitoja näillä työskentelijöillä on ryhmälle tarjolla. Ja niitähän löytyi! Huomattiin, että nämä, jotka etenevät hitaasti kuin rollaattorit, ehtivät keskittyä työhön hyvin. He myös muistuttavat, että joskus on syytä pysyä perusasioissa. He jaksavat nähdä vaivaa tiedonhaun tai hyvän käsialan äärellä, ja ennättävät pohtia asioita perusteellisesti. He malttavat myös toppuutella, kun meininki on yltymässä liian villiksi. Mutta joskus heitä ärsyttää ne toiset, joiden vauhdissa ei meinaa pysyä, ja jotka eivät meinaa millään saada yhtä asiaa valmiiksi, kun olisi jo kiva aloittaa joku toinen juttu. Heistäkin löytyi kyllä paljon hyvää. He singahtavat uuteen asiaan kuin raketit, saavat saman tien liudan uusia ideoita, ja ehtivät jopa kokeilla niitä. He hoputtavat tarpeen vaatiessa rollaattoreita. Jos rollaattorit ehtivätkin nähdä matkan varrella muurahaisen ja perehtyä sen yhdyskuntarakenteeseen, raketit ennättävät nähdä koko maailman, pari tähteä ja vilauksen naapurigalaksista. On aika selvää, että näiden yhteistyöllä lopputuloksessa on sekä kokonaiskuvaa että yksityiskohtia. Tontturyhmät saatiin melko toimiviksi, mutta vähän niitä kuitenkin hiottiin, kun laadittiin vuodenvaihteen jälkeen kevätryhmät.

Parit

Joskus parityö on ryhmätyöskentelyä tehokkaampaa, jotta jokaisen osallistuminen on mahdollisimman tehokasta. Meillä on vakituiset enkku- ja matikkaparit, jotka on kyllä aika lailla minun päätöksellä muodostettu. Koska lapsia on pariton määrä, tilanteet joka tapauksessa vaihtelevat. Usein työskentelemme niin, että teemme yhdessä jotain toiminnallisia harjoituksia opiskeltavaan asiaan liittyen. Tässä vaiheessa työskentelemme koko porukka yhdessä, tai sitten pariksi valikoituu ihan vaan lähimpänä oleva. Kun on aika perehtyä enkun tekstiin tai aloittaa vihkotyö, pyydän lapsia etsimään oman parinsa kanssa koulun tiloista sopivan työskentelypaikan. Luokkaan jää usein ainakin kaksi paria, jotkut päätyvät aulaan sohvalle, loput keksivät jonkun majan patjoista, ja osa istahtaa ihan vaan käytävälle. Saatan antaa kaikille saman aloitustehtävän, mutta siitä saa jatkaa sitten omien taitojen mukaan. Enkku on meidän luokassa tosi voimakkaasti erotteleva oppiaine. Toiset osaavat jo valtavasti sanoja ja pystyvät keskustelemaan kokonaisilla lauseilla. Osa lähtee aivan eri tasolta: taustalla on kuulovammaa, pakolaisleiriä, heikkoa suomen kielen taitoa, vasta alkuvaiheessa olevaa lukutaitoa, koti, jossa kukaan aikuisistakaan ei osaa yhtään englantia (tai suomea tai lukea). Oman parin kanssa saa edetä itselleen sopivaa tahtia, ja minä ehdin piipahtaa kaikkia auttamassa ja kuuntelemassa. Tämä on tietenkin ihan tavallista eriyttämistä, mutta sellaisenaan mielestäni tosi hyvä, arkinen keino lisätä lasten omia vaikutusmahdollisuuksia oman oppimisensa äärellä, kun pääsee päättämään työskentelypaikan lisäksi myös tehtävien laadusta, määrästä ja haasteellisuudeesta.

Toiminnanohjaus

Kun pääsin mukaan tähän osallisuushankkeeseen mukaan, päädyin joidenkin hakujen kautta jatkuvasti executive functioning -sanaparin äärelle. Aikani sitä ihmeteltyäni päädyin siihen, että se kääntyy suomeksi jotakuinkin toiminnanohjaukseksi. Siinä oli kuitenkin jotain erilaista kuin mihin olin tottunut, ja meni pitkään ennen kuin keksin mitä se oli. En tosin vieläkään ole tästä ihan varma, mutta päättelin, että ne sivustot, joita lueskelin, käsittelivät toiminnanohjausta jokaisen lapsen asiana. Suomalaisessa tekstissä sanaan törmää lähinnä siinä yhteydessä, kun kyseessä on toiminnanohjauksen pulmat, haasteet, häiriöt, vaikeudet, ongelmat. Monilla englanninkielisillä sivustoilla taas lähestyttiin asiaa niin, että toiminnanohjauksen taitoja opetetaan ihan kaikille lapsille ja nuorille, kaikilla kouluasteilla. Keräsin kymmenen kohdan sarjan tällaisia taitoja, joita aloimme yksi kerrallaan harjoitella lasten kanssa. Niitä tuli suunnitteleminen, järjesteleminen, ajanhallinta, aloittaminen, joustavuus, sisukkuus, muisti, itsehillintä, huomiokyky, sekä salaperäinen tiedän mitä tiedän. Joo, ne todellakin nimettiin lasten kanssa. Aina ensin keskusteltiin kulloisestakin taidosta, tehtiin joitakin draamallisia harjoituksia, erilaisia arvoväittämiä ynnä muuta. Sitten annoin täsmäkysymyksen, jonka perusteella piti kertoa aiheesta oma henkilökohtainen kokemus omalle ryhmälle. Lopuksi se vielä kirjoitettiin lyhyesti paperille, joka lisättiin yhteiseen julisteeseen. Tietysti osa kirjoitti aina asian vierestä, mutta sitten taas treenattiin sitä, miten pysytään aiheessa ja vastaako kertomukseni siihen kysymykseen, joka esitettiin. 

Ajatuksena oli, että kertomukset ovat lyhyitä, kuin someviestejä, ja niiden perään voisi kyseisen taidon lisätä hashtagiksi. Nyt meillä on sitten käytävän seinällä kymmenen hashtagia, jotka lapset muistavat tosi hienosti! He saattavat muistuttaa kesken työskentelyn toisiaan, että tässä nyt tarvitaan vähän aloitekykyä, tai että nyt pitäisi kyllä tarkistaa ajanhallintaa. Näiden kymmenen taidon avulla viimeistelemme Suomi-projektimme.  Koen, että jokainen on saanut itselleen hyvin konkreettisia työkaluja ryhmätyöskentelyyn ja projektin loppuunsaattamiseen. Se taas suoraan näkyy itsetunnon vahvistumisena, sitoutumisena ja tehokkaampana oppimisena. Olen varmaan aiemminkin opettanut näitä samoja asioita, mutta en ole tehnyt yhtä selväksi lapsille, että ne ovat näin tärkeitä. Enkä kyllä varmasti ole opettanut näin järjestelmällisesti niitä aiemmin. Yhä edelleen pohdin sitä, miten voisi ihan arkisessa luokkatyössä tehdä riittävän näkyväksi sen, että ne laaja-alaiset tavoitteet ovat niitä varsinaisia tavoitteita, ja ainesisällöt vain niiden rakennuspalikoita. 

Oma ääni

Jos silloin ekalla käytinkin ikuisuuden siihen, että jokainen oppi kuuntelemaan ja puhumaan vuorollaan, nyt voin rauhassa korjata sen satoa. Myös meidän ihanassa, hauskassa, fiksussa lapsilaumassa tulee riitoja ja kiusaamista. Joudun selvittämään väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä jatkuvasti, kuten kuka tahansa kolmannen luokan opettaja. Jopa kiusaamisia. Joskus tilanne on sellainen, että voimme kuitata koko jutun nopealla kädenpuristuksella, mutta useimmiten selviteltävät asiat ovat sellaisia, että ne lyövät loven koko luokkayhteisöön, jos niitä ei käsittele yhdessä. 

Aina on joku, joka jää vähän altavastaajaksi tai syntipukiksi, jos niitä rooleja ei pura koko luokan kanssa auki. En aloita sellaisessa vaiheessa, kun tilanne osapuolten välillä on vielä päällä, vaan tavoittelen rauhallista keskustelua. Kerron lapsille, että haluan yhdessä jutella asiasta yhteisesti, jottei kellekään jää epäselvyyksiä eikä mikään rikkinäinen puhelin muuta asioita, kun juttu kuitenkin kulkeutuu luokan ulkopuolellelkin.  Pyrin aina puhumaan suoraan, ja käytän ihan nimiä, jos asia on joka tapauksessa kaikkien tiedossa. Tämä tuntuu toimivan, koska silloin lapset tajuavat hyvin, että kyse on näistä ihan oikeista ihmisistä. Ja kun he sitten antavat ratkaisuehdotuksia tai purkavat omia tuntojaan, he eivät tarjoa mitään lastenohjelmien yksinkertaistettuja onnellisia loppuja, vaan heillä on ymmärrys siitä, että ihmiset käyttäytyvät tilanteissa eri tavoin, koska ovat erilaisia. Joku sanoi jotakin, koska heillä kotona se on hauska vitsi. Joku ei vitsiä tajunnut, koska ei vielä osaa suomea niin hyvin. Joku loukkaantui pelleilystä, koska omaa serkkua on samalla tavalla kiusattu. Joku luuli, että hänelle nauretaan, koska on niin monesti ollut siinä tilanteessa. Käymme läpi näitä seikkoja, ja pohdimme yhdessä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet osapuolten toimintaan. Toistaiseksi joka kerralla olemme löytäneet molemminpuolista ymmärrystä ja uusia näkökulmia, ja usein tämän keskustelun jälkeen kuulen vielä sen kaikkein aidoimman anteeksipyynnön, joka ei tule opettajan tai vanhempien kehotuksesta. 

Nämä keskustelut eivät ole aina mitään lempeitä hymistelyjä, mutta ne eivät koskaan ole mitään noitarovioitakaan. Lapsille on selvää, että he saavat vapaasti kertoa omista tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta tässä vaiheessa ne varsinaiset selvittelyt on jo tehty, ja nyt keskustellaan ensisijaisesti ratkaisuehdotuksista. Kyllä me kuitenkin puimme ihan kunnolla vaikkapa kiusaamista ja sen jälkiä. Viime viikolla juuri kävimme tällaista keskustelua, ja lopuksi annoin lasten tehdä ikivanhan paperinrypistelykokeen. Paperilappu rypistettiin oikein pieneksi, jonka jälkeen sanoin, että lappunen olikin se sinun luokkakaverisi ja rypistäminen oli kaikki ne pahat sanat, jotka voisit suustasi päästää. Miltä paperi näytti aluksi? Miten sen saisi takaisin sellaiseksi? Ja sitten sitä silitellään ja taputellaan ja paijataan, mutta lopulta on vain todettava, että jäljet jäävät ikuisiksi ajoiksi. Tunnin lopuksi lapset kysyivät, mitä paperille pitää tehdä. Sanoin, että sen saa päättää itse. Osa laittoi reppuun, osa otti mukaan välitunnille, mutta yksikään lappunen ei pudonnut paperinkeräyslaatikkoon. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti