keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Mitä minä sitten tein?


Eilen oli blackout tuesday, maailmanlaajuinen tuen ilmaisu Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa ja rasismia vastaan. Myös minä lisäsin mustan kuvan instaan ja Facebookiin, kuten tekivät tuhannet muutkin. Etsin oikeat hashtagit, poistin väärät, kun kehotettiin korjaamaan, osallistuin, annoin tilaa. Ja sitten jo pari tuntia myöhemmin mietin, että mitä oikeastaan tein. Siinä vaiheessa samoihin somekanaviin alkoi nousta myös niitä ääniä, joiden mielestä tuo kaikki tekemäni oli silkkaa askartelua ja oman sädekehän kiillotusta, eivätkä ihmiset halunneet olla osa sellaista. He halusivat tekoja eivätkä näytösluontoisia kannanottoja. No niin haluan minäkin! En halua uskoa, että nämä kaksi sulkisivat toisensa pois, enkä toisaalta tiedä, tekevätkö he, jotka eivät tähän kollektiiviseen tekoon ryhtyneet, jotakin olennaisesti enemmän. En aio kilpailla kenenkään kanssa hyvien tekojen määrästä, mutta en myöskään missään nimessä luule, että pelkkä musta kuva olisi tarpeeksi. Omassa instapäivityksessäni lupasin antaa puheenvuoron heille, joita asia koskee, ja kuulla heitä. Lupasin oppia. Ensimmäinen askeleeni on tunnistaa ja tunnustaa omat kompastuskiveni, vajavaiset näkökulmani ja etuoikeuteni. Tästä yritän ponnistella paremmaksi äidiksi, opettajaksi, vierellä kulkijaksi. Näin aloitin:

Seuraan mustia opettajia 


Instagram on täynnä opettajia, opetusvinkkejä ja koulutuspolitiikkaa. Eilen pysähdyin erityisesti lukemaan mitä mustilla opettajilla oli sanottavana. Opin sen, että vaikka juuri nyt huomio kiinnittyy Yhdysvaltoihin, ongelma on yhteinen. On totta, että minä suomalaisena en juuri pysty kantamaan vastuuta esimerkiksi orjuuden historiasta. Yhtä totta on sekin, ettei jokainen afrikkalaistaustainen ole kärsinyt orjuudesta. Siitä huolimatta me olemme kahdessa eri vaakakupissa, ja minä istun tukevasti sillä puolella, jossa historian painolasti on kasautunut hyödyiksi. Opin sen, ettei antirasistinen työ lasten kanssa voi aina olla suunnattu kaikille. Mustan tai ruskean lapsen ei tarvitse olla paikalla juuri silloin, kun käsitellään heille traumaattisia asioita, eikä varsinkaan kuulemassa keskeneräistä keskustelua, jossa ihan tahattomastikin asetetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Meidän täytyy, vanhempina ja opettajina, pystyä kasvattamaan rasismia vastaan näitä omia lapsiamme. Heitä, jotka ovat syntyneet tähän samaan vaakakuppiin samojen etuoikeuksien keskelle, ja kun he alusta alkaen oppivat tunnistamaan etuoikeutetun asemansa, he pystyvät sitä käyttämään. Tietysti juuri nuo videolle kuvatut hetket ovat aika äärimmäisiä, ja rasistisia tekoja vastaan voi astua muutoinkin kuin tekemällä sen noin konkreettisesti. Enkä ikipäivänä äitinä haluaisi, että omat lapseni asettaisivat itsensä vaaraan, mutta haluan, että he tietävät sen olevan heille valinta. Jonkun toisen äidin lapset ovat vaarassa jatkuvasti, ihan vain olemalla olemassa. Haluan lasteni tietävän, että heidän äänensä kuuluu kovemmin ja heidän pelkkä olemuksensa viestii positiivisia mielikuvia, täysin ansaitsemattomastikin. Minun tehtäväni on ohjata heidät käyttämään tätä oikeutta oikein.

Tuen rahallisesti

Tein kaksi hyvää hankintaa, joista opin lisää. Yksi suosikkini instassa on @apron_education, jonka opetusideoista tykkään kovasti. Hänen blogissaan on myynnissä e-kirja A White Families Guide for Talking about Racism. Tämä ei ole suoraan käytettävissä opettajan työvälineeksi, mutta antaa kyllä ajattelemisen aihetta. Suosittelen tätä erityisesti perheisiin, joissa lapset ovat vielä aika pieniä, mutta ei tästä teinienkään vanhemmille harmia ole.

Toinen ostokseni on This Book Is Anti-Racist: 20 Lessons on How to Wake Up, Take Action, and Do The Work, josta taas voi varmasti ammentaa harjoituksia suoraan luokkatyöhön. Heti ensimmäiseksi alkusivuilta silmiini tarttui tämä: ”No one’s names should be memorialized in hashtags.” Vetää hiljaiseksi.

Opin lisää 

Ilmoittauduin suorittamaan antirasismin perusteita.  Kuuntelen Kaikkien koulu -podcastit uudelleen, tarkemmin. Tutustun rasismin eurooppalaisiin ilmentymiin ja harjoittelen puhumaan asiasta koulumaailmassa. Kuuntelen ja hyväksyn, kun minua korjataan. Opin, ja korjaan sen myötä itseäni ja toimintaani. Ymmärrän, ettei tätä saa muutamalla opintopisteellä tai podcastin kuuntelulla valmiiksi, vaan työ on jatkuvaa. Sen takia, tai siitä huolimatta, aion jatkossakin olla osana jossakin suuremmassa liikkeessä jollakin mitättömän pienellä teolla, olivatpa ne sitten mustia laatikoita tai sateenkaaria.