Ihan kartalla!

Jos viime viikolla tuntuikin siltä, että mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtui, tällä viikolla meininki on ollut ihan päinvastainen! Koko ajan oli olo, että mennään vauhdikkaasti eteenpäin ja uusia asioita suorastaan tipahtelee syliin. Lähempi tarkastelu ei välttämättä puolla tätä näkemystä, mutta onpahan ainakin olut hyvä meininki. Joitakin yksittäisiä alkuja on ilmassa, ja niistä olen tosi iloinen.

Meidän koulun kolmoset, neloset, sekä valmistava opetus haastavat toisiaan erilaisiin 100-aiheisiin tempauksiin. Oman luokkani oveen lennähti turhautunut lukutaidoton lohikäärme, jonka päätimme taltuttaa lukemalla yhteensä sata kirjaa. Enää 96 jäljellä! Tähän löysin idean jostain blogista, jota en tietenkään painanut mieleeni, mutta kiitokset kiirikööt oikeaan osoitteeseen, jos joku tunnistaa blogin omakseen. Lukeminen on meidän luokassa tosi suosittua puuhaa, ja lapset tykkäävät erityisesti pariluennasta. Koska meillä on pariton määrä oppilaita, otan itse jonkun parikseni, ja saan hyvin aikaa vaikkapa S2-oppilaan lukutaidon kohentamiseen. Sen lisäksi kirjoitamme lukupäiväkirjaa, johon harjoitellaan sekä tarinan tiivistämistä että ennakointia, mutta kokonaan luetusta kirjasta kirjoitetaan myös muita heränneitä ajatuksia. Yhteisesti listaamme myös uusia sanoja ja sanontoja, jotka kirjataan seinälle omissa tarinoissa käytettäväksi. Aiemmin oikein kukaan ei kehdannut tunnustaa, että joku sana olisi ollut ennestään tuntematon, mutta kun yllytin lapset metsästämään kirjoista mahdollisia kirjoitusvirheitä, he ovatkin löytäneet useita uusia sanoja. Viime viikon saaliiksi saatiin ainakin liki, rovasti ja ovenpieli.

Musiikin tunneilla nokkahuilu on edelleen tosi hip ja pop, mutta harjoittelemme myös ihan laulamista, olenhan itsekin kireänutturainen kuorolainen. Tällä viikolla olemme etsineet itsestämme korkeita ja matalia ääniä, jotta laulu kuulostaisi laululta eikä puheelta. Vapaaehtoiset pääsevät suorittamaan musiikintunneilla myös eritasoisia karatevöitä. Koska karate on taistelulaji, ja suomalainen perinteisesti taistelee laulamalla vastustajan suohon, vyöt ansaitaan opettelemalla maakuntalauluja. Tällä nyt etäisesti hipaistaan Suomi100-teemaa, mutta sopiihan tämä kolmannen luokan ympäristöoppiin aika mainiosti, kun edessä on joka tapauksessa maisema-alueiden opiskelu. Etenemme oman käsitykseni mukaisesti helposta vaikeaan, ja valkoisen vyön, eli puuvillalangan nokkahuiluun, saa Karjalaisten laululla sekä Hämäläisen laululla. Karjalaisten laulu täytyy osata kokonaan, mutta muista riittää ensimmäinen säkeistö. Tästä sitten treenaillaan pari laulua viikossa, ja halutessaan voi varata harjoitusvälkän, jolloin saa cd-säestyksellä jäädä laulamaan. Mustan vyön karatekat oppivat myös Ahvenanmaalaisten laulun, på svenska förstås. 

Teimme pyöräretken naapurikouluun, jossa viimevuotinen työkaverini opettaa myös kolmosia. Heillä on siellä massiivinen piha ja hienot, uudet tilat, ja me veimme mukanamme pari matikkajuttua. Minun oppilaani olivat varautuneet pitämään erilaisia matikkapisteitä, mutta aika kului yhteisiin tehtäviin niin nopeasti, että päätimme jatkaa yhteistyötä. Seuraavana päivänä muisteltiin taas yhteisesti käsitekartan laatiminen, listattiin reissun tapahtumat aikajärjestykseen, ja juteltiin kappalejaon syvimmästä olemuksesta. On aina kiva huomata, että vaikka tehtävä on vahvasti strukturoitu, kirjoituksista tulee kuitenkin aina ihan erilaisia.

Kartta on ollut aika pitkän ajan projekti. Jo viikkoja sitten aloimme kerätä keittiöstä näkkärilaatikoita, joihin jokainen sai suunnitella oman maatilan. Kaikkien työhön piti tulla vesialue, metsää, peltoa, rakennus, mäki sekä tie tai polku. Materiaalina on käytetty kaikenlaista meriheinästä kanaverkkoon, ja suurena apuna toteutuksessa oli entinen esimieheni, joka sijaisti parin tunnin ajan minua. Kuvataideopettajana hän sai koko jutun käyntiin vaivattomasti, ja lapset työskentelivät sitten minunkin kanssani hyvin ennakkoluulottomasti. Nyt vihdoin päästiin sitten tekemään omista maisemista kartat.

Leikkasimme paperit näkkärilaatikoiden kokoon ja mittasimme oranssilla värisauvalla merkkejä aina kymmenen sentin välein. Näiden merkkien mukaan piirrettiin ruudukot, ja sitten samat mittaukset tehtiin myös laatikoihin, joihin puolestaan kiinnitettiin langat. Koska mitat eivät olleet tasan kymppejä, haasteena oli tarkistaa, että molemmissa saatiin samat suunnat kokonaisille ja vajaille ruuduille. Pelkkään mittaamiseen ja lankojen teippailuun kului kaksi tuntia! Sitten lähdettiin hahmotteleemaan lyijykynällä vesialueen paikkaa, mäen korkeuskäyriä, rakennuksen sijaintia ynnä muuta. Lopuksi kartat väritettiin puuväreillä, ja valmiit työt vietiin aulan hyllyille näytille. Työ oli tosi mieluinen, ja lapset jopa pyysivät, että perjantaipisteitä olisi kahden viimeisen tunnin sijaan vain yhdellä tunnilla, jotta kaikki ehtisivät saada kartat valmiiksi. En pannut hanttiin. Ensi viikolla otamme vielä keltaiset värisauvat ja kokeilemme tehdä samat kartat pienempinä.

No, joka tapauksessa meillä oli niitä perjantaipisteitä, joille päädyttiin sitä mukaa, kun kartat valmistuivat. Olin varautunut erilaisilla rakentelutehtävillä, joista osa oli suoraan VaNe-yhdistyksen sivuilta kolmannen luokan materiaalista. Lisäksi oli enkun sanaston harjoittelua lautapeleillä sekä musacorner, jota ei kyllä tällä kertaa ehditty edes vilkaista. Jotain on siis valmiina ensi viikollekin.

Tuiki tavallista

Välillä eli aika usein tuntuu siltä, että oikein mitään ei saada aikaan, mutta kun sitten ryhtyy listaamaan tekemisiään, saa huomata olleensa ihan väärässä. Tällä viikolla kävi vähän niin. Kirjoitan aina alkuviikosta summittaisia tavoitteita taululle, ja perjantaina sitten kuittaan sieltä valmiiksi saatetut hommat. Meillä on harvoin ainekohtaisia eikä oikeastaan ikinä tuntikohtaisia suunnitelmia. Niiden sijaan kirjoittelen taululle aika laajoja kokonaisuuksia, joita sitten oppilaitten kanssa yhdessä hiotaan eri suuntiin. Joskus hidastellaan, koska useampi oppilas on poissa, joskus jotain ei vain ehditä, ja toisinaan joku ajatus huomataankin ihan naurettavaksi ja tehdään sen sijaan jotain ihan muuta. Joskus joku yksittäinen juttu nousee hitiksi. Tällä viikolla sellaisia olivat ilmansuuntakoodaus sekä pariluenta.

Luokassa on tosi eritasoisia lukijoita, mutta ihan jokainen on todella innokas. Olen kuitenkin huomannut, että jos he lukevat ääneen kaverille, he lukevat sujuvammin, tarkemmin, eläytyvämmin ja kaikin puolin vastuullisemmin. Siksi kirjojen lukemiseen käytetään aikaa myös pariluentana. En kuitenkaan tykkää ajatuksesta, että kuunteleva osapuoli voi rauhassa vaipua vaikka koomaan, joten ollaan kehitelty erilaisia salapoliisitehtäviä kaverin tekstistä. Tavallisesti toimitaan niin, että kaikki hakevat omat keskeneräiset kirjansa ja yrittävät etsiä sellaisen parin, jonka kanssa eivät ole pitkään aikaan tehneet samaa puuhaa. Lukupari istuu vierekkäin siten, että kumpikin näkee tekstin hyvin. Kirjan varsinainen lukija saa lukea ääneen kymmenisen minuuttia, ja toisen on syytä seurata tekstiä tarkasti sekä silmillä että korvilla. Kun aika on loppu, alkaa nimittäin ne salapoliisihommat. 

Kuuntelija muuttuu salapoliisiksi, jolle lukija antaa vihjeitä. Hän sanoo luetulta sivulta yksittäisen sanan tai kokonaisen lauseen, ja kuuntelijan täytyy löytää se mahdollisimman pian. Poikkeuksetta tästä selviytyy aika helposti, jos on seurannut tekstiä tarkasti, mutta jos on vain lööbaillut, joutuu lukemaan melkein koko sivun uudestaan. Olenkin harkinnut jotain pistemenetelmää muutamalle houkuttimeksi, jos vaikka se alkuvaiheen seuraaminen saisi siitä jotain lisäarvoa . Tänään lukija luki jostain kohdasta lauseen, mutta jätti siitä yhden sanan sanomatta. Kuuntelijan tehtäväksi jäi selvittää kyseinen sana. Tätä tehdään muutaman minuutin ajan, jonka jälkeen vuoroja vaihdetaan. Minä kiertelen pitkin koulua etsimässä lukupareja piiloistaan ja kuulostelen samalla lukemisen sujuvuutta. Kun lapset tulevat aina vähän omaan tahtiinsa takaisin luokkaan, he jatkavat oman kirjansa parissa. Meillä on muutamia kielitiedon käsitteitä taskunopassa, jota heittämällä saa ryhtyä etsimään omasta kirjasta sanoja joissa on vaikkapa diftongi tai pitkä vokaali. 

Harjoittelimme viikolla myös ilmansuuntia ja karttaa monin eri tavoin. Oli jumppaa, juoksukisoja, piirtämistä, suunnistusta ynnä muuta, mutta ruutupiirrosten tekeminen ilmansuuntavihjeiden perusteella ylitti kaikki muut aktiviteetit. Ensin teimme harjoituksen yhdessä, ja yksi pöytäryhmä huomasi nopeasti, että ohjeiden kuuntelemisessa saattaisi olla jotain ideaa. Koska heillä meni kaikilla heti kättelyssä mönkään (ja se oli kaiken kukkuraksi ihan kaikista hienoin kuva, käärme!), lupasin lisää samoja hommia. Seuraavana päivänä piirrettiin krokotiiliä, mutta taas pari lasta putosi kärryiltä. Hirveät itkut ja pienet raivaritkin siitä tuli, mutta päätin vielä tuoda samoja tehtäviä perjantaipisteille. Ajattelin, että kovin suurta suosiota se piste ei saavuttaisi, mutta kun aamulla nopeasti kuvailin mitä töitä on tiedossa, joka ikinen ilmoitti haluavansa ensimmäisenä ilmansuuntapisteelle! Luultavasti siis myös ensi viikolla on sama piste uusilla kuvilla.

Tänään oli kaiken kaikkiaan vähemmän pisteitä, mutta niillä viivyttiin aika pitkään. Nokkahuilupajassa pääsi säveltämään ilman nuotteja, enkkupisteillä treenattiin värejä ja numeroita. Matikkapelinä oli tänään kymppeihin ja ykkösiin liittyvä spinneripeli. Vähän lällyä, mutta aika sopivaa perjantain viimeisille tunneille. Kaikki kortit, hyrrät, jalokivet ja pelilaudat kuitenkin tekevät opiskelusta heti vähän hauskempaa, ja nythän näiden pelien idea on opittu. Jatkossa samat härpäkkeet palvelevat vaikeampien sisältöjen oppimisessa. 

Pisteestä pisteeseen

Kun laumani on ekalla, meillä oli joka perjantai pari tuntia pistetyöskentelyä. Itse asiassa pisteet jäivät kyllä paikoilleen myös seuravalle viikolle, ja niillä pääsi työskentelemään myöhemminkin, mutta se varsinainen lähtölaukaus annettiin aina perjantaisin. Tokalla lukujärjestys ei jotenkin taipunut tähän, vaikka työtapana tämä säilyi toki silloinkin. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että systeemi täytyy viritellä uudelleen käyntiin!

Tämän syksyn ekat pisteet oli kyhätty lähinnä lukusuoran käsittelyyn. Meillä oli kahdeksan eri pysäkkiä, ja yksi jokeri, jonka joku lapsista nappasi pöydältäni, kun luuli, että se kuului suunnitelmaan. Ei kuulunut, mutta sopi hommaan loistavasti, eli muna oli ehdottomasti kanaa viisaampi. Osalle pisteistä tulostin Varga-Neményi-yhdistyksen powerpointteja, joissa vihjeiden perusteella täytyy löytää oikea luku tai lukuryhmää määrittävä sääntö. Näitä ollaan tehty yhteisesti, ja ajattelin pisteitä lähinnä ylöspäin eriyttäviksi, mutta avun kanssa ihan kaikenlaiset parit selviytyivätkin tehtävistä hienosti. Apuna oli satataulut ja läpinäkyvät dimangit, joilla merkittiin sopivia lukuja vihjeiden mukaisesti. 

Yhdellä pisteellä pääsi heittämään kymppi- ja ykkösnoppia. Niistä rakennetut luvut kirjoitettiin laminoiduille lukusuorille, joita sitten täydennettiin eri sääntöjen mukaisesti. Lukusuoriin piti merkitä lukuja aina kahden, kolmen tai viiden hyppäyksillä. Jos laskeminen ei onnistunut omin voimin, vieressä oli uraviivain ja sopivia värisauvoja hyppyjä helpottamaan.

Seuraavaksi ykköset ja kympit sai pyöritellä hyrrällä. Luku merkittiin kuminauhalla uraviivaimeen, minkä jälkeen piti laskea kuinka kaukana se on luvuista 30, 50 ja 100. Uraan sai laittaa laskemisen tueksi kymppisauvoja, mutta tehtävä piti osata kirjoittaa myös matematiikan kielellä. Ei muuten ollut helppoa! Kun lukuna oli 17, lukusuoralta löytyi kyllä ihan oikea tulos sen ja sadan erotuksesta. Valkotauluun laskuksi ilmestyi kuitenkin 100+17 tai kaikkien suosikki 100-83. Useimmat muistivat, että erotusta varten tarvitaan vähennyslaskua, mutta kahden tunnetun luvun käyttäminen ei tänään ollut kovin suuressa huudossa. 

 Selvästikin rakastan näitä uraviivaimia, mutta siis tälläkin pisteellä sille oli käyttöä. Pussissa oli lukukortit 0-100, ja ensin sieltä napattiin yksi aloitusluvuksi. Luku merkittiin uraviivaimeen kuminauhalla. Sitten molemmat pelaajat saivat kaivaa pussista omat kortit. Lukuja verrattiin aloituslukuun, ja se pelaaja, jonka luku oli lähempänä, sai molemmat kortit. Tarkoitus oli pelata niin pitkään, että jompikumpi saa 20 korttia, mutta tältä pisteeltä joutui ihan erikseen raastamaan lapset irti.

Taululle on taas ripustettu lanka lukusuoran virkaa toimittamaan. Toistaiseksi siinä ei ole mitään valmiita askelmia, vaan tänäänkin niitä piti asetella ihan itse. Olin värikoodannut kolme eri tehtävää, joista helpoimmassa lukusuoralle aseteltiin kaikki täydet kympit lukualueella 0-100. Muissa tehtävissä lukualueet olivat 1-28 ja 40-80, ja niiden välillä olevista luvuista olin arponut muutaman ihan sattumanvaraisesti. Langassa kulkee helmiä, joilla sai ensin etsiä puoliväliä. Vaikka tätäkin tehtävää ollaan tehty paperiliuskoilla ja mittanauhoilla moneen kertaan, tehtävä oli tosi vaikea. Osalle lukusuora on ilmeisesti aina ja ikuisesti 0-100. On ainakin meikäläisellä vielä töitä tehtävänä.

Jokerina pohjalla oli nopeasti jostain tulostettu arvauspeli. Tämä sentään sujuu loistavasti! Lapset ovat näppärästi oppineet tutkimaan lukujen ominaisuuksia, eikä kukaan huutele lukuja ihan pystymetsästä. Ilahduttavaa oli, että tehtävässä kyseltiin myös luvun numeroiden summia ja erotuksia, eikä pelkästään parillisuutta tai onko suurempi kuin 15. 

Tällä kertaa siis pelkkää matikkaa ja vieläpä aika yksitoikkoisesti yhtä ja samaa aihetta. Ensi perjantaita varten on kyllä jo vähän muutakin mielessä. Eiköhän tämä tule taas tavaksi!

Sinä poljet, minä ohjaan

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kolmannen luokan opettaja! Porukka on tuttu jo alkuopetuksesta, joten huolettomasti ruvettiin heti elokuun alkupäivinä suunnittelemaan pientä pyöräretkeä. Kohteeksi valittiin liikennepuisto, jossa pääsee ajelemaan polkuautoilla ihan oikeiden liikennemerkkien katveessa. Koko hässäkän tavoitteena oli tietysti tutustua polkupyöräilyn sääntöihin, mutta samaan syssyyn harjoittelimme myös tietotekstin lukemista, tarinan rakennetta, kappalejakoa, palautteen antamista, oman työn esittelyä, kohteen katsomista läheltä ja kaukaa, tarkkaa tussityötä sekä palauteltiin mieleen vesivärien käyttöä.

Oppilaat saivat ekana koulupäivänä tienata rahaa ja ostella koulutarvikkeita. Upouudet Pisarat houkuttelivat heti, mutta uudenlainen tekstityyppi vaati meiltä aika paljon työtä. Aivan aluksi opeteltiin tutkimaan sisällysluetteloa, josta piti osata erottaa erilaisia jaksoja sekä niihin kuuluvia lukuja. Kun samat luvut sitten löytyivät kirjan sivuilta, tarkoitus oli huomata myös sieltä samat värit ja numerotunnukset. Tässä vaiheessa tehtävänä oli selailla ensimmäisen jakson lukuja, ja valita sieltä sellaiset sisällöt, joita tarvitsisimme pyöräretken toteuttamiseksi. Tämä oli tosi vaikeaa! Lapset eivät ehkä halunneet aluksi ponnistella, vaan olisivat mielellään vain luetelleet ihan kaikenlaisia huomiota kirjan sivuilta. En nyt kuitenkaan itse tyytynyt pelkkiin mainintoihin suojatien tai polkupyörän kuvasta, joten hiillostin lapsia oikein urakalla. Lopulta saimme ekasta jaksosta rajattua pois maastokarttaan ja metsissä suunnistamiseen liittyvät aiheet pois. Tässä vaiheessa annoin lasten tehdä ryhmissä jaksoon liittyvän kokeen ihan vaan kartoitukseksi siitä, mitkä asiat he hallitsevat jo hyvin, mutta mitä vielä täytyy harjoitella. Suurin osa päätyi ihan oikeisiin vastauksiin, mutta keskustelut ja päättelyketjut olivat aika pitkiä. Siksi päätettiin opiskella jokainen valittu luku huolellisesti.

Oppikirjan luvuista opeteltiin tunnistamaan otsikot, väliotsikot, aloituskysymykset, tiivistelmät, tärkeimmät käsitteet ynnä muu opiskelua helpottava aines. Oppilaat lukivat tekstit aina ryhmissä ja pohtivat yhdessä, mitä annettavaa kuvilla kulloinkin oli, miksi tietyt käsitteet oli painettu lihavoiduilla kirjaimilla, ja miten tekstin sisältö oli jaettu väliotsikoiden alle. Jos alussa oppikirjan lukeminen olikin vielä tuntunut ylivoimaiselta, muutaman harjoituskierroksen jälkeen ympän läksyistä tuli suorastaan suosittuja. Kotitehtäväksi tuli myös oman polkupyörän katsastus, joka pääsääntöisesti tehtiin vanhempien avustuksella. Kaikkien pyörät olivat jo valmiiksi hyvässä kunnossa, ja tarkoitus olikin oppia kiinnittämään huomiota oman pyörän toimivuuteen ja turvallisuuteen. 

Retkeä varten piti tietenkin suunnitella eväät! Koulultahan tulee toki aina sämpylä ja banaani, mutta alkuviikkojen rantaretkillä oltiin löydetty mainioita vadelmapaikkoja, joita ei haluttu jättää hyödyntämättä. Marjanpoiminta jäi loppujen lopuksi kuitenkin kotitehtäväksi, ja sade vesitti senkin niin, että useimmat kävivät retkellä pakastealtaalla. Saimme kuitenkin yltäkylläisesti herukoita, mustikoita, mansikoita ja niitä vadelmiakin. Leipominen oli tietenkin taas kivaa, ja siinähän tuli treenattua erilaisten mittojen käyttöä ihan tositoimissa.

Itse retki sujui kivasti, vaikka itse sössinkin aikataulut ja vettäkin satoi. Parasta oli kuitenkin huomata, että lapset todellakin välittivät yhteisen ajokokemuksen onnistumisesta. Huutoviestit kulkivat näppärästi jonon edestä viimeiselle saakka, ohituksiin lähdettiin vasta soittokellon kilkutuksen jälkeen, ja parista kaatuneesta pyöräilijästä jäätiin pitämään huolta niin pitkäksi aikaa, että ennätin itse kohdalle. Kun päästiin liikennepuistoon, heittäydyttiinkin kyllä selvästi leikkimään, koska säännöt jäi osalta porukalta saman tien unholaan. Viimeisillä ajokierroksilla kaikki sujui jo loistavasti, ja vielä jaksettiin polkea takaisinkin, vaikka matkaa oli yhteen suuntaan melkein seitsemän kilometriä.

Kun päästiin kouluun, rättiväsyneet lapset pohtivat vielä ryhmissään reissun auringonsäteitä ja kompastuskiviä. Kiviksi kertyi tietysti kehno sää ja kaatumiset, joista voitiin todeta, että niille emme olisi mahtaneet mitään, vaikka kuinka olisimme etukäteen yrittäneet. Auringonsäteistä oli kuitenkin syytä iloita, koska niistä suurin osa oli hyvän etukäteisvalmistelun ansiota.

Seuraavana päivänä koottiin käsitekartta, josta värikoodattiin retken eri vaiheisiin liittyvät asiat. Sovittiin, että tällä kertaa kaikki kirjoittavat tarinan kronologisessa järjestyksessä, ja suunniteltiin myös yhdessä erilaisia aloitus- ja lopetustapoja. Kappalejakoa varten iskettiin taululle jokaiseen kohtaan tarralappu. Kokosin S2-oppilaat hetkeksi valitsemaan sopivia sanoja, mutta muuten kaikki tekivät omaa työtään. Vaikka rakenne oli yhteisesti ennalta sovittu, kaikista tarinoista tuli ihan erilaisia. Tosin aika moni kertoi, että retken jälkeen oltiin joko rättiväsyneitä tai ihan silmät ristissä 😁. Meillä on nimittäin luokan seinällä lista, johon kerätään teksteistä erilaisia sanontoja, ja juuri nuo sattuivat sopimaan tähän tarinaan.  Jokainen luki itse valmiin tekstinsä koko luokalle, ja toiset saivat kertoa, mihin asiaan kiinnittivät huomiota kuulemassaan tarinassa. Vielä emme yritäkään antaa varsinaista korjaavaa palautetta, vaan keskitymme tekemään havaintoja ja puhumaan niistä selvästi ja ystävällisesti.

Kuvistunnilla askarreltiin kaikille omat kurkistusikkunat, joiden kanssa lähdettiin zoomailemaan koulun pihalle polkupyöriä. Ideana oli nähdä yksittäisestä polkupyörästä vain osa tai katsoa sitä jostain jännästä kulmasta. Osa pystyi siirtämään tämän myös paperille, mutta moni piirsi silti kokonaisen polkupyörän. Meillä oli inspiraatiokuvana Etsystä löytyneen taiteilijan polkupyörätyö, ja sen mukaisesti lähdettiin maalaamaan taustaa värikkääksi. Osa lapsista suhtautui työhön kuin värityskuvaan, ja olisi aluksi maalannut jokaisen pinnan välinkin erikseen. Lopputulos oli kuitenkin aivan mahtava!