Pipettejä ja poretabletteja

Kolmannen luokan ympäristöopin opsissa lukee tutkimuksen vaiheet. Jaahas. En ole ihan ydinosaamisalueellani tässä hommassa, mutta onneksi järjestin muutama vuosi sitten omille lapsilleni tiedesynttärit, joista jäi mieleen muutama mainio juttu. Varmaan olisi ollut tehokkainta harjoitella tämäkin juttu jonkun varsinaisen sisällön osana, mutta joskus voi kai vähän pitää hauskaakin.

Aluksi harjoittelimme Google Science Journalin käyttöä yhteisellä kokeella. Se meni sopivasti vähän pieleen, joten tuli samalla harjoiteltua sekin, että aina ei vaan onnistu. Ensin pähkäilimme yhdessä tutkimuskysymyksen: miten sade tulee pilvistä? Tämä oli aika voimakkaasti opettajan johdattelema tutkimusasetelma, koska juuri siihen sattui nyt olemaan tarvikkeet. Tai oli ja oli, mitä nyt partavaahto loppui ihan ennen aikojaan.Opettelimme myös sanan hypoteesi, ja pohdimme vakavasti sitä, miten arvaaminen eroaa arvioimisesta ja päättelemisestä. Lapset kirjasivat Science Journaliin tutkimuksen tiedot vaihe vaiheelta, ja sitten he pääsivät kuvaamaan suorittamaani koetta. Tarkoitus oli kirjata jokaisesta pikkututkimuksesta jotakin Science Journaliin ja jakaa ne sitten Classroomiin, mutta jostain syystä jakaminen ei onnistunut ollenkaan. Sitä täytyy tutkia seuraavaksi. Tässä joka tapauksessa lyhyt selonteko kaikista kiljahduksia aiheuttaneista tutkimuksistamme.

Mittalasiin lasketaan hiukan vettä, ja päälle pursotetaan iso klöntti partavaahtoa.Vesi on olevinaan järvi ja vaahto on pilvi. Pilveen tiputellaan pipetillä värjättyä vettä. Hypoteesimme oli, että kun pilvi tulee liian täyteen, se alkaa sataa. Tämän saimme niukasti todistettua, vaikka pilviparka olikin aika limaista sorttia jo valmiiksi.

Laavalamppuihin tarvitaan vettä, ruokaöljyä ja poretabletteja. Veden voi värjätä ihan wow-efektin luomiseksi elintarvikevärillä. Veden ja öljyn suhdetta kannattaa kokeilla. Meillä oli noin neljäsosa vettä ja loput öljyä. Sitten vaan pieni palanen poretablettia kerrallaan lillumaan! Joku valosysteemi tekee tästä spektaakkelimaisen, mutta ihan päivänvalossakin litku on aika vaikuttava. 

Oobleck on iki-ihana aine avaruudesta! Tämä mainio mönjä ei tottele ketään. Yritäpä pyörittää siitä pallo. Ehkä onnistuu, mutta pysähdypä hetkeksi, niin koko möntti valuu sormien välistä. Ja kun sitä luulee käsittelevänsä kuin nestettä, se tappeleekin vastaan kuin mikä tahansa kiinteä aine. Ah, niin hypnoottista! Vadilliseen tarvitaan pari purkkia peruna- tai maissitärkkelysjauhoa sekä vettä. Sopivan määrän huomaa kyllä, ja seuraavana päivänä se onkin joka tapauksessa ihan erilainen. Elintarvikeväri tekee tästäkin vielä hitusen ällömmän.

Kaikenlaiset koeputket, mitta-astiat ja pipetit on aivan mahdottoman ihania, ja oikeastaan pelkkä kaatelu, tiputtelu ja sekoittelu riittäisi tosi pitkään tekemiseksi. Varmuuden vuoksi olin kuitenkin antanut ohjeeksi kokeilla, voiko eriväriset vedet kaataa samaan putkeen niin, etteivät värit sekoitu. Ei onnistuttu, mutta ei haitannut. Ehkä ensi kerralla kokeilemme sekoittaa vesiin suolaa eikä sokeria. Mene ja tiedä. 

Ilmapallohan ihan sellaisenaan villiinnyttää luokan kuin luokan, mutta täytäpä pallo ruokasoodan ja etikan voimalla, niin koko porukka on aivan sekaisin. Astiaan kaadettiin puoli desiä etikkaa, ilmapallon sisään kipattiin pari lusikallista ruokasoodaa, ja sitten vaan pussi putelin suuhun. Kun soodat kaataa etikan päälle, pallo täyttyy. Kannattaa kokeilla myös pallon pompottelua, heittelyä ja puhkaisemista.

Nämä pullot on tarkoitettu hypnoottiseen tuijotteluun. Sinisessä on vain vettä ja öljyä erilaisten aallokoitten aikaansaamiseksi. Punaisessa on tilkka tiskiainetta, ja siitä pyöritellään tornadoja. Luulisi aika rauhalliseksi hommaksi, mutta kamalasti lähti ääntä tälläkin pisteellä.

Viikonlopun jälkeen lapset olivat edelleen intoa täynnä. Yritin kääntää vähitellen mielenkiintoa kohti veden kiertokulkua, mutta totta puhuen meillä on näin viikkoa myöhemmin edelleen pullot ja oobleckit luokassa levällään. Joka tapauksessa pääsimme edes vähän asian ytimeen, kun lupasin, että luokkaan saa rakentaa lumiukon. Kerroin ensin lyhyen version Sneezy the Snowman -sadun perusteella, ja siinä sitten vähän pohdiskeltiin, onko takki lämmin ihan vaan siksi kun se on takki, vai tuleeko lämpö siihen jostain muualta. Ja jos se kerran ei lämmitä lumiukkoa, miksi se lämmittää ihmistä? Katsoimme myös samaisen sadun Youtubesta ihan englanniksi, lapset sanoivat ymmärtäneensä ihan kaiken.

Lumiukko sai nimen Pertti, ja mittailimme aluksi tunnin välein sekä Pertin pituutta että sulaneen veden korkeutta. Päivän päätteeksi esitettiin erilaisia hypoteeseja siitä, kuinka paljon Pertistä olisi jäljellä seuraavana aamuna. Parviäly oli sitä mieltä, että kolme pientä lumipalloa uiskentelisi aamulla Pertin laatikossa. Pientä pettymystä oli ilmassa, kun laatikossa lainehtikin pelkkää likavettä. Tästä kuitenkin noustiin, ja nyt Pertin maalliset jäänteet on pakattu kahdeksaan puolen litran annokseen. Ne odottelevat haihtumistaan vähän erilaisissa astioissa ja erilaisissa paikoissa. Myös näistä on esitetty tiukkoja hypoteeseja: mikä astia tyhjenee ensimmäisenä ja kuinka kauan siinä oikein menee? Myönnän auliisti, ettei minulla ole aavistustakaan. Onneksi tutkimusryhmäni on asian suhteen hyvin aktiivinen. Ilmoitan tuloksista heti, kun jotain äärimmäisen jännittävää tapahtuu.

Tuiki tavallista

Välillä eli aika usein tuntuu siltä, että oikein mitään ei saada aikaan, mutta kun sitten ryhtyy listaamaan tekemisiään, saa huomata olleensa ihan väärässä. Tällä viikolla kävi vähän niin. Kirjoitan aina alkuviikosta summittaisia tavoitteita taululle, ja perjantaina sitten kuittaan sieltä valmiiksi saatetut hommat. Meillä on harvoin ainekohtaisia eikä oikeastaan ikinä tuntikohtaisia suunnitelmia. Niiden sijaan kirjoittelen taululle aika laajoja kokonaisuuksia, joita sitten oppilaitten kanssa yhdessä hiotaan eri suuntiin. Joskus hidastellaan, koska useampi oppilas on poissa, joskus jotain ei vain ehditä, ja toisinaan joku ajatus huomataankin ihan naurettavaksi ja tehdään sen sijaan jotain ihan muuta. Joskus joku yksittäinen juttu nousee hitiksi. Tällä viikolla sellaisia olivat ilmansuuntakoodaus sekä pariluenta.

Luokassa on tosi eritasoisia lukijoita, mutta ihan jokainen on todella innokas. Olen kuitenkin huomannut, että jos he lukevat ääneen kaverille, he lukevat sujuvammin, tarkemmin, eläytyvämmin ja kaikin puolin vastuullisemmin. Siksi kirjojen lukemiseen käytetään aikaa myös pariluentana. En kuitenkaan tykkää ajatuksesta, että kuunteleva osapuoli voi rauhassa vaipua vaikka koomaan, joten ollaan kehitelty erilaisia salapoliisitehtäviä kaverin tekstistä. Tavallisesti toimitaan niin, että kaikki hakevat omat keskeneräiset kirjansa ja yrittävät etsiä sellaisen parin, jonka kanssa eivät ole pitkään aikaan tehneet samaa puuhaa. Lukupari istuu vierekkäin siten, että kumpikin näkee tekstin hyvin. Kirjan varsinainen lukija saa lukea ääneen kymmenisen minuuttia, ja toisen on syytä seurata tekstiä tarkasti sekä silmillä että korvilla. Kun aika on loppu, alkaa nimittäin ne salapoliisihommat. 

Kuuntelija muuttuu salapoliisiksi, jolle lukija antaa vihjeitä. Hän sanoo luetulta sivulta yksittäisen sanan tai kokonaisen lauseen, ja kuuntelijan täytyy löytää se mahdollisimman pian. Poikkeuksetta tästä selviytyy aika helposti, jos on seurannut tekstiä tarkasti, mutta jos on vain lööbaillut, joutuu lukemaan melkein koko sivun uudestaan. Olenkin harkinnut jotain pistemenetelmää muutamalle houkuttimeksi, jos vaikka se alkuvaiheen seuraaminen saisi siitä jotain lisäarvoa . Tänään lukija luki jostain kohdasta lauseen, mutta jätti siitä yhden sanan sanomatta. Kuuntelijan tehtäväksi jäi selvittää kyseinen sana. Tätä tehdään muutaman minuutin ajan, jonka jälkeen vuoroja vaihdetaan. Minä kiertelen pitkin koulua etsimässä lukupareja piiloistaan ja kuulostelen samalla lukemisen sujuvuutta. Kun lapset tulevat aina vähän omaan tahtiinsa takaisin luokkaan, he jatkavat oman kirjansa parissa. Meillä on muutamia kielitiedon käsitteitä taskunopassa, jota heittämällä saa ryhtyä etsimään omasta kirjasta sanoja joissa on vaikkapa diftongi tai pitkä vokaali. 

Harjoittelimme viikolla myös ilmansuuntia ja karttaa monin eri tavoin. Oli jumppaa, juoksukisoja, piirtämistä, suunnistusta ynnä muuta, mutta ruutupiirrosten tekeminen ilmansuuntavihjeiden perusteella ylitti kaikki muut aktiviteetit. Ensin teimme harjoituksen yhdessä, ja yksi pöytäryhmä huomasi nopeasti, että ohjeiden kuuntelemisessa saattaisi olla jotain ideaa. Koska heillä meni kaikilla heti kättelyssä mönkään (ja se oli kaiken kukkuraksi ihan kaikista hienoin kuva, käärme!), lupasin lisää samoja hommia. Seuraavana päivänä piirrettiin krokotiiliä, mutta taas pari lasta putosi kärryiltä. Hirveät itkut ja pienet raivaritkin siitä tuli, mutta päätin vielä tuoda samoja tehtäviä perjantaipisteille. Ajattelin, että kovin suurta suosiota se piste ei saavuttaisi, mutta kun aamulla nopeasti kuvailin mitä töitä on tiedossa, joka ikinen ilmoitti haluavansa ensimmäisenä ilmansuuntapisteelle! Luultavasti siis myös ensi viikolla on sama piste uusilla kuvilla.

Tänään oli kaiken kaikkiaan vähemmän pisteitä, mutta niillä viivyttiin aika pitkään. Nokkahuilupajassa pääsi säveltämään ilman nuotteja, enkkupisteillä treenattiin värejä ja numeroita. Matikkapelinä oli tänään kymppeihin ja ykkösiin liittyvä spinneripeli. Vähän lällyä, mutta aika sopivaa perjantain viimeisille tunneille. Kaikki kortit, hyrrät, jalokivet ja pelilaudat kuitenkin tekevät opiskelusta heti vähän hauskempaa, ja nythän näiden pelien idea on opittu. Jatkossa samat härpäkkeet palvelevat vaikeampien sisältöjen oppimisessa. 

Pisteestä pisteeseen

Kun laumani on ekalla, meillä oli joka perjantai pari tuntia pistetyöskentelyä. Itse asiassa pisteet jäivät kyllä paikoilleen myös seuravalle viikolle, ja niillä pääsi työskentelemään myöhemminkin, mutta se varsinainen lähtölaukaus annettiin aina perjantaisin. Tokalla lukujärjestys ei jotenkin taipunut tähän, vaikka työtapana tämä säilyi toki silloinkin. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että systeemi täytyy viritellä uudelleen käyntiin!

Tämän syksyn ekat pisteet oli kyhätty lähinnä lukusuoran käsittelyyn. Meillä oli kahdeksan eri pysäkkiä, ja yksi jokeri, jonka joku lapsista nappasi pöydältäni, kun luuli, että se kuului suunnitelmaan. Ei kuulunut, mutta sopi hommaan loistavasti, eli muna oli ehdottomasti kanaa viisaampi. Osalle pisteistä tulostin Varga-Neményi-yhdistyksen powerpointteja, joissa vihjeiden perusteella täytyy löytää oikea luku tai lukuryhmää määrittävä sääntö. Näitä ollaan tehty yhteisesti, ja ajattelin pisteitä lähinnä ylöspäin eriyttäviksi, mutta avun kanssa ihan kaikenlaiset parit selviytyivätkin tehtävistä hienosti. Apuna oli satataulut ja läpinäkyvät dimangit, joilla merkittiin sopivia lukuja vihjeiden mukaisesti. 

Yhdellä pisteellä pääsi heittämään kymppi- ja ykkösnoppia. Niistä rakennetut luvut kirjoitettiin laminoiduille lukusuorille, joita sitten täydennettiin eri sääntöjen mukaisesti. Lukusuoriin piti merkitä lukuja aina kahden, kolmen tai viiden hyppäyksillä. Jos laskeminen ei onnistunut omin voimin, vieressä oli uraviivain ja sopivia värisauvoja hyppyjä helpottamaan.

Seuraavaksi ykköset ja kympit sai pyöritellä hyrrällä. Luku merkittiin kuminauhalla uraviivaimeen, minkä jälkeen piti laskea kuinka kaukana se on luvuista 30, 50 ja 100. Uraan sai laittaa laskemisen tueksi kymppisauvoja, mutta tehtävä piti osata kirjoittaa myös matematiikan kielellä. Ei muuten ollut helppoa! Kun lukuna oli 17, lukusuoralta löytyi kyllä ihan oikea tulos sen ja sadan erotuksesta. Valkotauluun laskuksi ilmestyi kuitenkin 100+17 tai kaikkien suosikki 100-83. Useimmat muistivat, että erotusta varten tarvitaan vähennyslaskua, mutta kahden tunnetun luvun käyttäminen ei tänään ollut kovin suuressa huudossa. 

 Selvästikin rakastan näitä uraviivaimia, mutta siis tälläkin pisteellä sille oli käyttöä. Pussissa oli lukukortit 0-100, ja ensin sieltä napattiin yksi aloitusluvuksi. Luku merkittiin uraviivaimeen kuminauhalla. Sitten molemmat pelaajat saivat kaivaa pussista omat kortit. Lukuja verrattiin aloituslukuun, ja se pelaaja, jonka luku oli lähempänä, sai molemmat kortit. Tarkoitus oli pelata niin pitkään, että jompikumpi saa 20 korttia, mutta tältä pisteeltä joutui ihan erikseen raastamaan lapset irti.

Taululle on taas ripustettu lanka lukusuoran virkaa toimittamaan. Toistaiseksi siinä ei ole mitään valmiita askelmia, vaan tänäänkin niitä piti asetella ihan itse. Olin värikoodannut kolme eri tehtävää, joista helpoimmassa lukusuoralle aseteltiin kaikki täydet kympit lukualueella 0-100. Muissa tehtävissä lukualueet olivat 1-28 ja 40-80, ja niiden välillä olevista luvuista olin arponut muutaman ihan sattumanvaraisesti. Langassa kulkee helmiä, joilla sai ensin etsiä puoliväliä. Vaikka tätäkin tehtävää ollaan tehty paperiliuskoilla ja mittanauhoilla moneen kertaan, tehtävä oli tosi vaikea. Osalle lukusuora on ilmeisesti aina ja ikuisesti 0-100. On ainakin meikäläisellä vielä töitä tehtävänä.

Jokerina pohjalla oli nopeasti jostain tulostettu arvauspeli. Tämä sentään sujuu loistavasti! Lapset ovat näppärästi oppineet tutkimaan lukujen ominaisuuksia, eikä kukaan huutele lukuja ihan pystymetsästä. Ilahduttavaa oli, että tehtävässä kyseltiin myös luvun numeroiden summia ja erotuksia, eikä pelkästään parillisuutta tai onko suurempi kuin 15. 

Tällä kertaa siis pelkkää matikkaa ja vieläpä aika yksitoikkoisesti yhtä ja samaa aihetta. Ensi perjantaita varten on kyllä jo vähän muutakin mielessä. Eiköhän tämä tule taas tavaksi!