Kuka, kuka siellä rukkasessa asuu?

 

 

Satujen ympärille on kiva koota pidempiä jaksoja, joissa eri oppiaineitten sisällöt mukavasti sulautuvat toisiinsa. Joskus juttua riittää pitkäksikin aikaa, toisinaan valmista tulee aika nopeasti. En siis ihan hirveästi suunnittele jaksoja etukäteen, vaan annan meiningin viedä. Tavoitteita toki asetan, ja niiden mukaan arvioin homman etenemistä, mutta ihan joka kerta yllätyn siitä, mikä oppilaita milloinkin oikeasti kiinnostaa tai mitä taitoa ei kovin pitkään tarvitsekaan harjoitella.

  

 Esimerkiksi tämän hohdokkuutta en osannut arvata tukäteen.

 

Alkuvuoden saduksi valikoitui Rukkanen, joka tunnetaan myös nimellä Vaarin kinnas. Aloitimme koko luokan yhteisellä draamallisella harjoituksella, jossa oppilaat toimivat annetussa roolissa opettajan kertoman sadun mukaisesti. Tässä vaiheessa tarina ei siis ollut vielä tuttu lapsille, ja osa ujosteli kauheasti ihan vaan sitä, että piti kävellä vaarina ja koirana metsän halki (eli luokan läpi), tai kurkistaa rukkaseen (eli nostaa vähän viltin kulmaa). Tarinan kliimaksi on kuitenkin ihan mieletön, kun kaikki eläimet ryntäilevät päämäärättöminä rukkasesta karkuun, ja heti perään otetulla seuraavalla kierroksella halukkaita esiintyjiä oli jo paljon enemmän. Viltin alle ahtautuminen oli ilmeisesti järjettömän hauskaa, eli otettiin ilmainen uusinta vielä noin sata kertaa.

 

 

Yksi muistettava asia oli eläinten järjestys tarinassa. Olin tietysti itse siinä lajissa aivan naurettavan huono, ja lapset pääsivät pätemään heti ekoissa tehtävissä. Kerroin tarinaa ilman kirjaa, joten eläinten nimet ja välillä eläimetkin vaihtuivat ihan kokonaan, ja aina löytyi lauma besserwissereitä korjaamaan opettajaparan hataria tietoja. Bee-boteilla piti käydä moikkaamassa kaikki elukat oikeassa järjestyksessä, eikä muiden eläinten päältä saanut kulkea. Tätä sai tehdä ihan omaan tahtiin parin kanssa, ja aluksi useimmat ohjelmoivatkin aina yhden askeleen kerrallaan. Aika pian touhusta alkoi kuitenkin tulla vähän nopeuskilpailua. Meillä oli siis kaksi samanlaista rataa käytössä, ja totta kai lapset alkoivat rakennella useamman askelman liikkeitä ihan vaan päihittääkseen naapurit.

 

Heti ekana päivänä lukuläksyksi tuli pieni näytelmäteksti tarinasta. Tässä vaiheessa riitti, että se oli ylipäänsä luettu ja jotenkin muistissa, ja seuraavalle päivälle sai valita kolme eläintä, joiden vuorosanat luettiin erityisen hyvin ja niille piti keksiä hyvät äänet. Ihan parhautta oli piipittävä karhu! Tekstiä luettiin pienissä ryhmissä ja esitettiin myös koko luokalle, mutta suosituin paikka taisi olla keppinukketeatteri, jossa pari oppilasta kerrallaan pääsi luomaan puitteet tarinalle.

Kun näytelmäteksti oli jo tuttu, aloimme yhteisesti muuttaa sitä tarinamuotoon. Harjoittelimme erityisesti kertojan äänenä toimimista, ja sitä, ettei jokaista vuorosanaa tarvitsekaan kirjoittaa tarinaan, vaan kertoja voi sujuvasti niputtaa tapahtumia yhteen ihan parillakin sanalla. Etsimme yhteisesti tekstistä tietyt toistuvat asiat, sekä sadun tärkeät tunnusmerkit olipa kerran ja sen pituinen se. Sitten lapset saivat pohtia erilaisia vaihtoehtoja samanlaisen tarinan kaavaan: kuka kulki missä ja minkä esineen hän kadotti? Ketkä löysivät esineen ja menivät sinne asumaan? Mikä tapahtuma sai asukkaat pakenemaan esineestä? Tehtävä oli perusteellisesti mallinnettu ja vahvasti strukturoitu, mutta tarinoista tuli kyllä kaikista aivan omalaisiaan. Tätä tehtiin urakkamuotoisesti usean päivän aikana, koska teksteistä tuli aika pitkiä, mutta edes S2-oppilaat eivät hyytyneet taakan alla.

 

Esiliinaan saattaa kätkeytyä kaikenlaista aina tiikereistä leopardeihin.

 

Jokainen sai sitten piirtää oman kadonneen esineensä. Tavoitteena oli asetella kuva niin, että se täyttää koko A3-kokoisen paperin, suunnitella erilaisia kuvioita, sekä jaksaa värittää vahvasti koko kuva valmiiksi. Sitten rakentelimme pienet liukuhihnat, joihin piirrettiin ne omaan tarinaan kirjoitetut eläimet. Nyt tarinaa kertoessa voi samalla liikuttaa hihnaa ja tarina kulkee myös kuvassa. 

 

 

Musiikin tunnilla harjoittelimme erilaisia rytmejä tarinan eläinten liikkeiksi. Kuulostelimme eri rytmisoittimia ja valitsimme kullekin elukalle sopivimmat soittimet. Jonkun musakirjan opeoppaan liitteistä löytyi juuri tähän sopiva musiikisatukin, jossa lapset osallistuivat tarinankerrontaan vähän samaan tapaan kuin ekanakin päivänä, mutta tällä kertaa he eivät liikkuneet eivätkä piiloituneet, vaan soittivat oikeaa soitinta kunkin eläimen kohdalla. Samassa kirjassa on myös täsmälaulu Rukkanen, jota ryhdyttiin soittamaan samoilla soittimilla, mutta otettiin mukaan myös pari kannelta. Lähdemme ystävänpäivänä läheiseen palvelutaloon esiintymään, ja tämä laulu on taatusti yksi hittibiiseistämme!