Pakoon!

Meidän koulun valinnaisaineiden suuri yhteinen pyrintö on vuorovaikutustaitojen oppiminen. Itse tarjosin lapsille pakohuonepajan, joka osoittautui aika suosituksi. Se oli myös erittäin hyvä ryhmätyöskentelyn ja sosiaalisten taitojen harjoituskenttä. Olisin tosin tarvinnut vähän lisätietoa vieraimmista oppilaista, koska oman pajani toimintaan kuului kahteen ryhmään jakautuminen, jonka jälkeen ryhmiä ei oikein voinut enää vaihtaa paljastamatta samalla toisille ryhmän suunnitelmia. Meillä oli kuitenkin koko koulun laajuinen sisäilmapakohuonepaja samaan aikaan käynnissä, joten tiedonsiirto opettajien välillä jäi hyvin vähäiseksi.

Pajaan tuli siis sekalainen sakki lapsia kolmosista kutosiin. Käytettävissä oli kolme kaksoistuntia, jotka periaatteessa suunnittelin tarkasti askel askeleelta, mutta samalla oli kuitenkin varauduttava siihen, että tehtävät saattavatkin tulla valmiiksi jo muutamassa minuutissa, tai ei ollenkaan. Kaikkiaan pidin saman pajan kahteen kertaan, mutta pienin muutoksin, jotta salaisuudet eivät koulun käytävillä ihan paljastuneet.  Ensimmäisellä kerralla oppilaiden piti suoriutua minun laatimasta pakohuonetehtävästä, tutustua erilaisiin tehtävätyyppeihin ja jakautua kahteen suhteellisen tasaväkiseen porukkaan. Toisella kerralla lasten tehtävänä oli suunnitella toiselle ryhmälle pakohuonetehtävä. Kolmannella kerralla sitten valmisteltiin tehtävät ja koitettiin selviytyä vastustajien laatimista pulmista.

Koska pointtina oli ne vuorovaikutustaidot, pysäytin toiminnan aina tarpeellisissa kohdissa kysyäkseni, miten kullakin tuntuu sujuvan. Jokaisen piti päästä päättämään, ehdottamaan, katsomaan ja kokeilemaan. Osallistujina oli lähes kielitaidottomia lapsia, kärsimättömiä päällepäsmäreitä, ujoja ja vetäytyviä, lapsia, jotka eivät ymmärtäneet mitä piti tehdä tai jotka eivät pysyneet muiden mukana, ja totta kai myös lapsia, jotka olisivat ratkaisseet koko homman nopeammin ihan itsekseen. Alussa tehtiin kuitenkin sopimus, että vain ryhmän työskentelyyn sitoutuneet lapset saavat lopulta olla suorittamassa toisen porukan pakohuonetta. Vapaamatkustajia ei siis hyysätty, mutta toisaalta ketään ei saanut sysätä toiminnan ulkopuolellekaan. Yhteen ryhmään päätyi ihan ääripäitä: tosi nopealiikkeisiä ja räjähtäviä, sekä sitten hillittömän ujoja ja hitaasti syttyviä. Ihan näin mehukasta vuorovaikutuskuviota en olisi välttämättä rakentanut, jos olisin älynnyt etukäteen kysellä muiden opettajien näkemyksiä oppilaistaan.Tämän ryhmän työskentelyyn jouduin puuttumaan ihan joka vaiheessa, vaikka tarkoitukseni oli pysyä mahdollisimman taka-alalla ja antaa tilaa lasten omille päätöksille.

Oma pakohuoneeni alkoi siten, että oppilaiden olikin selvitettävä tie luokkaan. Käytävässä oli labyrintti, jonka suorittamiseen lasten täytyi ensin yhdessä sopia säännöt. Ensimmäisessä pajassa ryhmä sopi nopeasti kiertävät vuorot sekä askeltamiselle että vinkkien antamiselle. Toisen kierroksen pajassa muutama lapsi ei olisi päässyt kertaakaan kokeilemaan rataa ilman opettajan puuttumista asiaan, koska pari ylemmän luokan oppilasta ei millään pystynyt odottamaan pienempien harkitsemista. Olin kuitenkin hyvin tiukka sen suhteen, että edes yksi yhteinen sääntö oli sovittava, ja sitä kaikkien oli myös noudatettava. Kummallakin kerralla lopulta päästiin luokkaan sisään selvittämään, mitä pajassa oikein oli tarkoitus tehdä. Siinä vaiheessa ainoa ohjeeni oli se, että jokainen tehtävä on vihje seuraavasta.

Luokasta löytyi käytävältä tuttuja muotoja pienemmässä koossa. Kun ne asetteli labyrintin mukaisesti oikeaan järjestykseen, tavuista muodostui seuraava vihje: etsikää punainen ikkuna. Se oli vähän ankeasti pelkkä palanen vanhaa vihkonpäällysmuovia, mutta hyvin nopeasti sitä keksittiin käyttää apuvälineenä. Seinältä löytyikin lappu, jonka punaiset sotkut peittyivät punaisen ikkunan avulla, ja alta paljastui sinisellä kirjoitettu numerosarja. Luokkahuoneessa on muuten älyttömän monta mahdollista numerosarjaa! Jossain vaiheessa pienten lisävinkkien jälkeen joku huomasi, että open Kånken on lukittu! Oikealla koodilla repun sai auki, ja sieltä saatiin käyttöön iPad.

Kun lapset keksivät, että koneessa oli valmiiksi päällä qr-koodin lukija, he löysivät nopeasti seuraavan vihjeen. Taulun reunaan huolimattomasti ripustetut koodit tarjosivat äänitiedostoja, joista oli tarkoitus tunnistaa oikeat rytmit. Opettajan pöydällä oli nimittäin kaiken rojun seassa ihan tyrkyllä rytmikortteja. Kun ne asetti äänitiedostojen mukaiseen järjestykseen, lappujen taakse muodostui lause, jossa oli viimein koko jutun juju: Suunnitelkaa toisillenne omat pakohuoneet!

Tutustuimme erilaisiin salakirjoituksiin sekä viestien salauksiin. Koska tehtävät vaikuttavat älyttömän helpoilta, kokeilimme kirjoittaa omat nimet pistekirjoituksella. Niiden lukeminen olikin yllättävän työlästä, joten nopeasti todettiin, ettei tehtävien tekemisessä saa yhtään hutiloida, tai tehtävästä tulee ihan mahdoton. Pohdimme erilaisia tapoja muodostaa tarina ja siihen sopivia tehtäviä. Suunnittelimme tehtävärataa tarkasti: yhden tehtävän piti johtaa toiseen, eivätkä ne jälkimmäiset pulmat saaneet löytyä liian aikaisin. Lisäksi piti laatia lista kaikista mahdollisista tarvikkeista, joita pakohuoneen tehtäviä varten tarvittiin. Tämä oli ehdottomasti vaikein osio, yhdelle porukalle täysin mahdoton. Vaikka kuinka muistutin, ettei mistään ilmesty heille välineistöä, jos siitä ei ole etukäteen ollut puhetta, mitään ei kuulemma tarvinnut kirjata ylös ja kaikki kyllä muistaa tuoda kaiken, eikä ihan varmasti toinen ryhmä tarvitse samoja tavaroita. Kun sitten viimeisellä kerralla piti alkaa rakentaa omaa pakohuonetta, porukka tuli muina miehinä kyselemään, että missäs se open Kånken oikein on. No ei ollut ainakaan mukana. 

Kaiken kaikkiaan ryhmät keksivät mahtavia taustakertomuksia ja hyviä tehtäviä. Yksi porukka jahtasi murhaajaa, toiset olivat vanginneet joulupukin. Kolmas porukka oli lähettämässä jotain avaruusrakettia matkaan. Neljännellä meni vähän pieleen, kun se reppu ja lukko eivät olleetkaan käytössä. Oppilaat hyödynsivät ennakkoluulottomasti kaikkia koulun tiloja, mutta se meinasi unohtua, että ilman eri sopimusta esimerkiksi minä en ollut käytettävissä vinkkien antajaksi, koska seurasin tietysti molempien ryhmien yhtäaikaista työskentelyä. Vihjeissä hyödynnettiin UV-valoa, numerosarjoja, salakieliä, ja oikeastaan kaikkea mahdollista. 

Vaikka ryhmätyö välillä onkin rankkaa, jäin siihen käsitykseen, että paja oli vielä kolmen kerran jälkeenkin ihan tykätty. Pyysin oppilailta timanttipalautteen, jossa huipulle asetetaan kuva parhaasta kokemuksesta, keskelle pari ihan kivaa, ja pohjalle sellainen, joka ei ihan iskenyt. Tätä pohjamutaa ei saanut jättää sikseen, vaan sen viereen oli kirjoitettava korjausehdotuksia, jotta seuraavalla kerralla paja olisi siltä osin parempi. Lapsilta tuli paljon hyviä korjausehdotuksia, mutta myös ihan odottamatonta kiitosta. Kuulemma samalla meiningillä voi suunnitella vaikka synttärit. Herkuttelemaan pääsee, kun juhlaväki on ensin selvittänyt, mihin kakku on piilotettu!