Mitä minä sitten tein?

Eilen oli blackout tuesday, maailmanlaajuinen tuen ilmaisu Yhdysvaltojen poliisiväkivaltaa ja rasismia vastaan. Myös minä lisäsin mustan kuvan instaan ja Facebookiin, kuten tekivät tuhannet muutkin. Etsin oikeat hashtagit, poistin väärät, kun kehotettiin korjaamaan, osallistuin, annoin tilaa. Ja sitten jo pari tuntia myöhemmin mietin, että mitä oikeastaan tein. Siinä vaiheessa samoihin somekanaviin alkoi nousta myös niitä ääniä, joiden mielestä tuo kaikki tekemäni oli silkkaa askartelua ja oman sädekehän kiillotusta, eivätkä ihmiset halunneet olla osa sellaista. He halusivat tekoja eivätkä näytösluontoisia kannanottoja. No niin haluan minäkin! En halua uskoa, että nämä kaksi sulkisivat toisensa pois, enkä toisaalta tiedä, tekevätkö he, jotka eivät tähän kollektiiviseen tekoon ryhtyneet, jotakin olennaisesti enemmän. En aio kilpailla kenenkään kanssa hyvien tekojen määrästä, mutta en myöskään missään nimessä luule, että pelkkä musta kuva olisi tarpeeksi. Omassa instapäivityksessäni lupasin antaa puheenvuoron heille, joita asia koskee, ja kuulla heitä. Lupasin oppia. Ensimmäinen askeleeni on tunnistaa ja tunnustaa omat kompastuskiveni, vajavaiset näkökulmani ja etuoikeuteni. Tästä yritän ponnistella paremmaksi äidiksi, opettajaksi, vierellä kulkijaksi. Näin aloitin:

Seuraan mustia opettajia 

Instagram on täynnä opettajia, opetusvinkkejä ja koulutuspolitiikkaa. Eilen pysähdyin erityisesti lukemaan mitä mustilla opettajilla oli sanottavana. Opin sen, että vaikka juuri nyt huomio kiinnittyy Yhdysvaltoihin, ongelma on yhteinen. On totta, että minä suomalaisena en juuri pysty kantamaan vastuuta esimerkiksi orjuuden historiasta. Yhtä totta on sekin, ettei jokainen afrikkalaistaustainen ole kärsinyt orjuudesta. Siitä huolimatta me olemme kahdessa eri vaakakupissa, ja minä istun tukevasti sillä puolella, jossa historian painolasti on kasautunut hyödyiksi. Opin sen, ettei antirasistinen työ lasten kanssa voi aina olla suunnattu kaikille. Mustan tai ruskean lapsen ei tarvitse olla paikalla juuri silloin, kun käsitellään heille traumaattisia asioita, eikä varsinkaan kuulemassa keskeneräistä keskustelua, jossa ihan tahattomastikin asetetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Meidän täytyy, vanhempina ja opettajina, pystyä kasvattamaan rasismia vastaan näitä omia lapsiamme. Heitä, jotka ovat syntyneet tähän samaan vaakakuppiin samojen etuoikeuksien keskelle, ja kun he alusta alkaen oppivat tunnistamaan etuoikeutetun asemansa, he pystyvät sitä käyttämään. Tietysti juuri nuo videolle kuvatut hetket ovat aika äärimmäisiä, ja rasistisia tekoja vastaan voi astua muutoinkin kuin tekemällä sen noin konkreettisesti. Enkä ikipäivänä äitinä haluaisi, että omat lapseni asettaisivat itsensä vaaraan, mutta haluan, että he tietävät sen olevan heille valinta. Jonkun toisen äidin lapset ovat vaarassa jatkuvasti, ihan vain olemalla olemassa. Haluan lasteni tietävän, että heidän äänensä kuuluu kovemmin ja heidän pelkkä olemuksensa viestii positiivisia mielikuvia, täysin ansaitsemattomastikin. Minun tehtäväni on ohjata heidät käyttämään tätä oikeutta oikein.

Tuen rahallisesti

Tein kaksi hyvää hankintaa, joista opin lisää. Yksi suosikkini instassa on @apron_education, jonka opetusideoista tykkään kovasti. Hänen blogissaan on myynnissä e-kirja A White Families Guide for Talking about Racism. Tämä ei ole suoraan käytettävissä opettajan työvälineeksi, mutta antaa kyllä ajattelemisen aihetta. Suosittelen tätä erityisesti perheisiin, joissa lapset ovat vielä aika pieniä, mutta ei tästä teinienkään vanhemmille harmia ole.

Toinen ostokseni on This Book Is Anti-Racist: 20 Lessons on How to Wake Up, Take Action, and Do The Work, josta taas voi varmasti ammentaa harjoituksia suoraan luokkatyöhön. Heti ensimmäiseksi alkusivuilta silmiini tarttui tämä: ”No one’s names should be memorialized in hashtags.” Vetää hiljaiseksi.

Opin lisää 

Ilmoittauduin suorittamaan antirasismin perusteita.  Kuuntelen Kaikkien koulu -podcastit uudelleen, tarkemmin. Tutustun rasismin eurooppalaisiin ilmentymiin ja harjoittelen puhumaan asiasta koulumaailmassa. Kuuntelen ja hyväksyn, kun minua korjataan. Opin, ja korjaan sen myötä itseäni ja toimintaani. Ymmärrän, ettei tätä saa muutamalla opintopisteellä tai podcastin kuuntelulla valmiiksi, vaan työ on jatkuvaa. Sen takia, tai siitä huolimatta, aion jatkossakin olla osana jossakin suuremmassa liikkeessä jollakin mitättömän pienellä teolla, olivatpa ne sitten mustia laatikoita tai sateenkaaria. 

Kuntokuuri

Kolmannen luokan opsissa edellytettiin vain tutustumista sanaluokkiin, joten hoitelimme asian kaiken maailman peleillä ja leikeillä. Verbit painettiin mieleen supersankaridraamalla, substantiiveista tehtiin esittely sähköiseksi kirjaksi, ja adjektiiveja kokeilimme joulun alla pölvästeillä tonttuharjoituksilla. Nyt nelosella otetaan askel kohti sanaluokkakaupunkia ja tehdään vähän lähempää tuttavuutta.

Kaupungin eteläisellä rinteellä on taloyhtiö, jonka rakennukset muistuttavat toisiaan. Niillä on kuitenkin erilaiset ikkunat sekä eriväriset katot, koska niillä on kuitenkin vähän erityyppiset hommat. Pohjoispuolella taas on kaupungin tärkein talo, jonka asukkaita tarvitaan vähän kaikkialle. Muuten ei tapahdu oikeastaan mitään. Koillisosassa on omituinen kylä, jonka majoissa asuu vähän jäykkää porukkaa.

Kaikki sanaluokkakaupungin asukkaat työskentelvät kuntosaleilla. No, koillisen kylän asukkaan eivät todellakaan kuntoile, ne ovat taipumattomia. Ne tulevat kyllä useinkin pätemään muille, ja käyvät saleilla huutelemassa: "Eteen! Taakse! Nopeammin! Lisää!"

Verbit tarjoavat personal trainer -palveluita. Ne taivuttavat kaikki asiakkaat persoonamuodoissa, mutta joskus nekin hyväksyvät vähän passiivisemman meiningin. Verbit ovat erikoistuneet myös tunnistamaan asiakkaiden erilaisia tarpeita, ja taivuttavat eri persoonia neljällä eri tavalla ja neljällä eri aikavyöhykkeellä.

Kuntosali Nominissa on neljä eri salia, joissa kaikissa taivutetaan suhteellisen samalla tyylillä. Salit on kuitenkin jaettu vähän eri tarpeisiin. 

Nominien taloyhtiössäkin asutaan eri porukoissa. Ekassa talossa on niin pro meininki, että jotkut sen asukkaat käyvät välillä jelppimässä myös verbien personal trainereita. Numeraalit taas toimivat koko taloyhtiön hallituksena. Kun he kokoontuvat useamman tyypin voimin, koko yhtiön tulee mukautua heidän määräyksiinsä, ja toimia yhtenäisesti monikossa. Adjektiivit ja substantiivit hengailevat usein keskenään, mutta substantiivit usein vähän pomottavat adjektiiveja, jotka sitten harvemmin tekevät mitään itsekseen. Niillä onkin vähän taipumuksena vertailla itseään muihin, ja siksi ne treenaavat myös ihan omassa salissaan.

Ahkerat neljäsluokkalaiset tekevät päivittäin nominijumpan. Valitsemme yhdessä sopivat sanat jokaiseen taloon, joko yksikössä tai monikossa, ja aloitamme perusmuodosta eli perusasennosta. Sen jälkeen ope huutelee kysymyssanoja ja taputuksella jokainen vaihtaa haluamaansa venytykseen tai jumppaliikkeeseen ja huutaa samalla sanojen oikean taivutusmuodon. Vaikka olemmekin jo huomanneet, että nominit tarjoavat kuntosalillaan 15 erilaista taivutusta, me treenaamme niitä toistaiseksi vähän vähemmän. Verbeistäkään emme tänä vuonna vielä harjoittele moduksia tai tempuksia, mutta ei varmaan ole mennyt hukkaan, vaikka niistä on kaupungin rakentumisen myötä pari kertaa tullutkin mainittua.

Mitä tehtäis?

                                                         

Olen mukana Oppilaiden osallisuudesta johtajuuteen -hankkeessa, josta olen aiemminkin kirjoitellut. Sen tavoitteena on lisätä osallisuuden kokemuksia ja oppilasjohtajuutta kaikissa koulun arkisissakin tilanteissa. Tässä ei siis ainoastaan kysellä oppilaiden mielipiteitä tai järjestetä jotain ylimääräistä toimintaa, vaan pyritään tuomaan osallisuus jokapäiväiseen opiskeluun. Näitä taitoja lapsilla ei yleensä ole valmiina, vaan niitä täytyy opettaa. Omassa luokassani olen koulinut lapsia osallisuuteen ensimmäisestä luokasta lähtien. Pääsimme siis jo silloin siihen pisteeseen, että kompromissit ja sopimiset ovat ihan arkipäivää. Yhä edelleen samat konstit ovat käytössä, eivätkä lapset enää tarvitse tällaiseen opettajan apua. Tästä ollaan kasvettu pitkälle, ja nyt nelosella lapset todellakin osallistuvat oman opiskelunsa suunnitteluun.

Tänä syksynä aloitimme ympäristöopin opiskelun jälleen kerran tutkimalla oppikirjan sisällysluetteloa. Tykkään kovasti sisällysluetteloista, numeroinneista ja värikoodauksista, ja siksi opetan niiden hyödyntämistä lapsillekin. Pyysin lapsia tutkimaan kirjan sisältöä pelkästään sisällysluettelon perusteella, ja ehdottamaan sitten toisille, mistä jaksosta olisi kiva tehdä monialainen projekti. Lapset olivat aika yksimielisiä, mutta äänestimme silti. Seuraavana päivänä pohdimme, minkälaisia tehtäviä teemaan voisi yhdistää. Käytimme suunnitteluun vielä kolmannenkin opetuskerran, jolloin lähdettiin yhdistelemään toivottuja työtapoja jakson varsinaisiin sisältöihin. Ideat olivat loistavia! Erityisen iloinen olin siitä, että lapset hyödynsivät paljon aikaisempien vuosien vastaavia tehtäviä, mutta he eivät jämähtäneet näihin tuttuihin juttuihin, vaan kertoivat heti, miten esimerkiksi tutkimusaskartelusta voisi kehitellä monimutkaisemman version. Heillä on mielessä viimevuotinen kala-askartelu, johon yhdistettiin tietoa kalojen anatomiasta, mutta se oli aika lailla opettajajohtoinen työ. Nyt tulee varmasti mielenkiintoisempia askarteluja. Näiden lisäksi lapset ovat ideoineet ainakin yhteisen kuvistyön, johon yhdistetään jokaisen omia kuvistöitä, esityksiä eskareille, Kahoot-visaa rinnakkaisluokalle, metsäaiheisien laulujen kavalkadin, sekä erilaisia ideoita perinteisen ryhmätyön suorittamiseen. Minun murheekseni on sitten jäänyt ideoida lähinnä yksityiskohtia: tietotekstin lukemista, lajin tunnistamista, käsitteiden ymmärtämistä, S2-opetusta, sanaluokkien käsittelyä, TVT-ohjeistuksien väsäämistä. Nyt jakson kolme ensimmäistä kappaletta ovat olleet vielä aika paljon meikäläisen ohjaamaa, koska yritän saada perustaidot kuntoon, jotta voidaan jatkaa itsenäisemmin. Tästä eteenpäin ohjeita ja omaa työskentelyä pääsee säätelemään LeaDon taskuston avulla.

Tähän mennessä ollaan siis tehty tällaista. Käytössä on Pisara ja soveltuvin osin myös selkokielinen Päivänselvää. Pisaraan kuuluu äänikirja, ja Päivänselvän kappaleisiin luen yleensä itse tekstin  QR-koodin taakse kuunneltavaksi. Aluksi laadimmekin yhteisen ohjeen kappaleiden lukemiseen ja äänitiedoston hyödyntämiseen. Oppilaiden on tarkoitus oppia poimimaan tekstistä keskeiset käsitteet, etsiä niille selitykset, verrata kuvia ja kuvatekstejä väliotsikoihin, ja sen sellaista. Äänikirjan suurin hyöty lienee se, että heti alkuun lapsi kotonakin näkee, ettei läksyn läpikäymiseen menekään muutamaa minuuttia kauempaa, vaikka toki ihan tärkeää on sekin, että sama teksti tulee sekä luettuna että kuultuna.

Oppilaat harjoittelivat eliöiden luokittelua sanalappujen ja jätskitikkujen kanssa. Huomatkaa taas värikoodaus 😍! 

Tutustuimme pölytykseen leikkimällä kukkia ja mehiläisiä 😀. Rakensin ahkerille mehiläisille niityn pillimehuista ja juustonaksuista. Mehiläiset lennähtivät valitsemaansa kukkaan, josta imivät mettä ja siinä samalla sormiin tarttui juustonaksuista siitepölyä. Kun medet oli juotu, oli aika pyrähtää seuraavaan kukkaan ja pölyttää mujut sormista sinne. Huomenna koko keissi kuitataan vielä Draw & Tell -sovelluksella omaksi tarinaksi.

Opiskelimme niittykasvien nimiä sekä sisällä että ulkona. Ulkona jokainen sai yhden kuvakortin, jonka kasvi piti tunnistaa. Sitten mentiin reippaasti esittäytymään kasvin nimellä: "Päivää olen niittyleinikki!" Jos toinenkin osasi esittäytyä, kortit vaihdettiin, ja sitten vaan sata kertaa ilmainen uusinta aina eri kasvin kanssa. Koska kaiken maailman pihatatarit  aina välillä katosi mielestä, vähän matkan päässä oli puussa kirjan aukeama lunttilappuna.

Luokassa jatkettiin samoilla korteilla niin, että kortit pidettiinkin piilossa. Piti etsiytyä satunnaisen parin luo ja yhtaikaa vedettiin kortit esiin. Se, joka ensin osasi sanoa toisen kasvin, sai kortit itselleen. Opella oli pieni varasto lisäkortteja, josta häviäjä sai hakea uuden, jos käsi jäi tyhjäksi. Eniten kortteja kerännyt tietenkin voitti koko kisan.

Lopuksi otettiin vielä pieni ryhmäviesti, jossa opettajan huudon perusteella piti viedä oikea kasvi taskutauluun. Tästä en pysty nimeämään voittajaa, pääasiallinen tavoite oli ihan vaan hirmuinen hinku ja ylimääräisen energian purkaminen.

Teimme myös ihanan retken suolle. Ennätimme sielläkin leikkiä erilaisia luokitteluleikkejä (mm. söpöt ja ällöttävät eläimet, lentävät tai uivat eläimet jne.), mutta upeinta oli tuoksutella suopursuja, ihastella rahkasammalta ja tunnustella upottavaa maastoa. Koulun vieressä oleva suo on ihan erilainen kuin oppikirjan suo, joten tuli laajennettua suon mielikuvaa oikein kunnolla. Retken jälkeen teimme yhteisesti Metsähallituksen Seikkailu Suolla -julkaisun adjektiivitarinan. Tästä alkaa siis myös sanaluokkajaksomme.

                           

Suot on suuret Suomenmaassa,

rimmet sekä nevat.

Suomen soilla hallan immet

öisin karkelevat.

-Eino Leino

Oi maamme!

Suomi100 oli ja meni, mutta meidän luokka ei juhlinnasta hyytynyt, vaan jatkoimme kotimaan tutkimista vielä kevätlukukaudellakin. Nyt iso projekti on loppusuoralla, ja itsellenikin alkaa pikkuhiljaa hahmottua, että mitäs kaikkea tässä oikein tulikaan opittua. Kaikkihan alkoi siitä, kun kysyin lapsilta mitä he haluaisivat Suomesta opiskella, ja heti ensimmäisenä vastattiin, että tosi kiva olisi oppia kaikenlaisia asioita suomalaisista eläimistä. No, Pisarahan tarjosi pelkkää karttaa ja säätietoja, joten jotain muuta piti keksiä. Päätin lähestyä aihetta maakuntatunnusten kautta. Lopulta tämä kaikki venyi ryhmätyöksi, jonka puitteissa opiskeltiin äikkää, matikkaa, ympäristöoppia, kuvista, kässää ja musiikkia. Niiden ohessa harjoiteltiin systemaattisesti työskentelytaitoja ja toiminnanohjausta sekä tiedonhakua ja lähdekritiikkiä. Pureuduimme mainontaan ja esiintymistaitoihin, vuorovaikutukseen ja kiusaamisen selvittelyyn. Classroomin ja Driven käyttö tulivat viimeistään nyt tutuiksi. Opettelimme auttamaan ryhmäkaveria ja ottamaan vastuuta omasta työstä. Erityisen hyvin kehityttiin itsehillinässä, kun virheitä tuli vielä niiden korjaamisenkin jälkeen. Ja lopputulos on mahtava! 

Ympäristöoppi

Heti aluksi tutustuimme erilaisiin tapoihin jakaa Suomen kartta osiin. Näytin vähän arveluttavan meemin, jossa on yksi kirosanakin mukana, mutta siitä toivuttiin aika nopeasti, eikä sitä ollutkaan ihan pakko hokea koko päivää. Näiden karttakuvien jälkeen katseltiin Suomea myös maakunniksi ja maisema-alueiksi pilkottuna. Jälkimmäinen kartta jäi seinälle, koska perehdyimme ihan perinteisesti oppikirjaa lukemalla maisema-alueisiinkin. Maakuntakarttakin oli tarjoitus pitää esillä ja siihen piti liittää yhtä sun toista tietoa, mutta koska keväälle tuli vielä yksi sisäilmasiirtymä, en enää jaksanut ripustella repeileviä papereita mihinkään. Sen sijaan taululle jäi lista maakuntien tunnuseläimistä hintatietoineen. Meillä oli myös vanhemmiltani "lainattu" kartta, jossa korkeudet ja pinnanmuodot ovat kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa. Lisäksi pelasimme Tatun ja Patun Suomi-peliä. Kaupunkien sijainteja pelasimme magneeteilla ja hyrrällä Bump-pelin säännöillä. Hyrrällä pyöräytetään kaupunki, ja sen saa merkitä omalla magneetillaan. Jos toinen pelaaja saa saman kaupungin, sen voi vallata vaihtamalla oman magneetin tilalle. Jos taas itse saa uudella pelivuorollaan saman, sen voi lukitaLukituista kaupungeista saa pisteen, ja pelin voittaa tietysti se, jolla on lopuksi eniten lukittuja kaupunkeja. 

Matematiikka

Jokaiselle eläimelle asetettiin hinta, ja oppilaat saivat ryhmittäin tuhannen euron budjetin. Tältä pohjalta piti ruveta miettimään mitä eläimiä omaan maakuntaeläinpuistoon halutaan hankkia. Toteutus oli vapaa: sai valita pelkkiä pieniä eläimiä, pelkkiä söpöjä eläimiä, vain yhtä eläinlajia, tai ihan mitä tahansa. Joka ryhmän piti kuitenkin esitellä minulle kolme eri vaihtoehtoa eläinhankinnoista. 

Aluksi hinnat oli pyöristetty kymppien tarkkuudelle, ja laskut laskettiin päässä. Tästä siirryttiin allekkainlaskuihin. Ensin harjoittelemme systeemin aina lapsilla ja kymmenjärjestelmäpalikoilla. Lattialla on palikoiden värien mukaan neljä paperia, joiden päälle astuu neljä lasta ykkösiksi, kympeiksi, sadoiksi ja tuhansiksi. He saavat käsiinsä oikean määrän palikoita. Joku lapsista on Plussa, joka ottaa itselleen samaisia palikoita yhteenlaskettavan määrän. Hän aloittaa ykkösistä, ja antaa tälle kaikki ykkösensä. Sitten sama tehdään kympeille ja satasille, ja tarvittaessa tuhansillekin. Jos jossain kohdassa käteen jää enemmän kuin yhdeksän palikkaa, koko luokka päästää hirvittävän hälytysäänen. Silloin tiedetään, että palikat on vaihdettava suuremmaksi yksiköksi. Plussa hoitaa homman, mutta saman tien kajahtaa uusi häläri. Ykkösten paikalle ei nimittäin saa jäädä kymppejä, eikä kymppeihin satasia. Ne asetetaan varovasti viereisen lukuyksikön edustajan päähän, ja ne saa laskea sielä alas vasta sitten, kun laskutehtävä osuu omalle kohdalle. Kun lopulta tarkastamme tuloksen, teen saman myös numeroilla taululle. Vähitellen lapset tekevät laskut palikoilla omalla paikallaan, ja tästä siirrytään jo aika kivutomasti vihkotehtäviin. 

Ihan projektin lopulla laskettiin vielä kunkin ryhmän eläinhankintojen loppusumman ja tonnin budjetin erotus, samalla tavalla palikoilla. Superhauskaa oli nollien yli lainaaminen, kun minä otin esimerkiksi kymppilapsen käsistä kiinni ja esitin kuin nukketeatterina, kuinka kymppi pyytää sataselta lainaa. Lainaamisen merkiksi lapsille laitettiin päähän kynät, kun ei kehdattu piirtää otsaan viivaa, ja tuttuja hälytysääniä päästeltiin taas aina, kun jollain paikalla oli vääriä yksiköitä. 

Äidinkieli

Tässä jaksossa fokus oli tietotekstin ymmärtämisessä ja tuottamisessa. Eläintietoa etsittiin lähinnä netistä, ja löytyneen tiedon perusteella laadittiin ensin ajatuskarttoja. Tarkoituksena oli kuvata jokaisen eläimen ulkonäköä, ravintoa ja elinympäristöä. Elinympäristö oli todella vaikea! Aluksi lapsille kelpasi mikä tahansa tieto, ja ajatuskarttoihin kirjoitettiin hartaasti siilien elinolosuhteista eri puolilla maapalloa. Kun muistettiin rajata tarvittava tieto Suomen rajojen sisään, jouduttiin vieläkin pohtimaan, mistä tieto elinympäristöistä oikein löytyy. Meillä oli kyllä ihan hauskaa, kun mietittiin mitä kaikkea voisi tarkoittaa esimerkiksi kettu esiintyy, kettu viihtyy tai kettua tavataan. Lopulta piti yhdenmukaistaa kertyneet tiedot oman ryhmän kesken, ja jokaisesta eläimestä kirjoitettiin pieni esite. Tässä tarkoituksena oli antaa sen verran tietoa kuin voisi kuvitella minkä tahansa eläinpuiston esittelykylteissä lukevan. 

Työt esiteltiin rinnakkaisluokkalaisille aika perinteiseen tapaan. Olin kuitenkin hyvin iloinen siitä, että lapset lähtivätkin ihan spontaanisti kertomaan omasta työpanoksestaan ja ryhmätyön sujumisesta sen sijaan, että olisivat lukeneet suoraan papereistaan paljonko pupu painaa. Aivan projektin lopuksi opettelimme docsin käyttöä, ja laadimme yhdessä tehtävänannon syväluotaavaan retrospektioon. Lapset kertoivat lyhyesti projektin käytännön asioista, mutta tärkeintä sisältöä oli oman työskentelyn ja oppimisen puntaroiminen. Apukysymykset koskivat projektin aikana harjoiteluja toiminnanohjauksentaitoja. Oppilaat kuvasivat esimerkiksi missä tilanteissa he tarvitsivat joustavuutta ja miten sen käyttäminen helpotti ryhmätyöskentelyä. Teksteistä tuli aivan mielettömän hienoja!

Kuvataide

Perehdyimme jokaiseen maisema-alueeseen myös kuvataiteen keinoin. Piirsimme Etelä-Suomesta kaupunkikuvan ja harjoittelimme yhden pakopisteen perspektiiviä. Tähän työhön haimme sarjakuvamaista piirustustyyliä. Pohjanmaalta valitsimme pellot, ja työstimme yhä edelleen perspektiiviä. Keskiössä oli kuitenkin mielikuvituksellisemmat värimaailmat ja erilaiset tekstuurit. Lappi inspiroi tutkimaan revontulia. Kokeilimme, kuinka suora viiva muuntuu kaariksi leikkaamalla ja liimaamalla. Vaara-Suomen rinteet ja tykkylumi innoittivat tutustumaan valööriin ja etäisyyden kuvaamiseen. Järvi-Suomen itseoikeutettu tähti oli puolestaan saimaannorppa, jota työstimme hiilellä. Ainoastaan Saaristo-Suomi on tekemättä, mutta idea on jo: rakennamme yhdessä pienen juhannussalon.

Varsinaiseen eläintarhaan suunniteltiin ryhmätyönä logo ja esitteiden yhteinen värimaailma ja ulkoasu. Jokainen piirsi myös oman kartan, jossa tuli näkyä kaikkia niitä elinympäristöjä, joissa tarhaan valitut eläimet elävät. Koska olimme jo syksyllä tehneet varsinaisia karttatöitä, katseltiinkin nyt malliksi erilaisia mainos- ja esitekarttoja huvipuistoista ja eläintarhoista. Niissähän saattaa kulkureitit näkyä ylhäältä päin, vaikka eläimet ja rakennukset onkin kuvattu sivulta.

Kässä ja musiikki

Näiden aineiden sisällöt olivat paljon löyhemmin aiheessa, mutta liippasivat kuitenkin melko läheltä. Molemmissa oli vähän toimintavaikeuksia, koska meillä ei ole ollut muutamaan kuukauteen käsityöluokkaa eikä oikein tarvikkeitakaan. Teknisen työn tiloissa lapset kuitenkin nakuttelivat Suomen kartat nauloilla, joihin sitten pujoteltiin lankoja oman mielen mukaan. 

Myös musiikin tilat ja välineet ovat olleet hiukan haasteelliset, mutta hiihtoloman tietämillä piano löysi jälleen tiensä minun luokkaani. Olemme siis edelleen laulaneet maakuntalauluja! Lauluja harjoittelemalla voi siis ansaita nokkahuilun varteen karatevöitä. Tämä projekti jatkuu vielä ensi vuonnakin, mutta eihän se haittaa. Otetaan sitten rinnalle vaikka Pohjoismaiden kansallislaulut. 

Pipettejä ja poretabletteja

Kolmannen luokan ympäristöopin opsissa lukee tutkimuksen vaiheet. Jaahas. En ole ihan ydinosaamisalueellani tässä hommassa, mutta onneksi järjestin muutama vuosi sitten omille lapsilleni tiedesynttärit, joista jäi mieleen muutama mainio juttu. Varmaan olisi ollut tehokkainta harjoitella tämäkin juttu jonkun varsinaisen sisällön osana, mutta joskus voi kai vähän pitää hauskaakin.

Aluksi harjoittelimme Google Science Journalin käyttöä yhteisellä kokeella. Se meni sopivasti vähän pieleen, joten tuli samalla harjoiteltua sekin, että aina ei vaan onnistu. Ensin pähkäilimme yhdessä tutkimuskysymyksen: miten sade tulee pilvistä? Tämä oli aika voimakkaasti opettajan johdattelema tutkimusasetelma, koska juuri siihen sattui nyt olemaan tarvikkeet. Tai oli ja oli, mitä nyt partavaahto loppui ihan ennen aikojaan.Opettelimme myös sanan hypoteesi, ja pohdimme vakavasti sitä, miten arvaaminen eroaa arvioimisesta ja päättelemisestä. Lapset kirjasivat Science Journaliin tutkimuksen tiedot vaihe vaiheelta, ja sitten he pääsivät kuvaamaan suorittamaani koetta. Tarkoitus oli kirjata jokaisesta pikkututkimuksesta jotakin Science Journaliin ja jakaa ne sitten Classroomiin, mutta jostain syystä jakaminen ei onnistunut ollenkaan. Sitä täytyy tutkia seuraavaksi. Tässä joka tapauksessa lyhyt selonteko kaikista kiljahduksia aiheuttaneista tutkimuksistamme.

Mittalasiin lasketaan hiukan vettä, ja päälle pursotetaan iso klöntti partavaahtoa.Vesi on olevinaan järvi ja vaahto on pilvi. Pilveen tiputellaan pipetillä värjättyä vettä. Hypoteesimme oli, että kun pilvi tulee liian täyteen, se alkaa sataa. Tämän saimme niukasti todistettua, vaikka pilviparka olikin aika limaista sorttia jo valmiiksi.

Laavalamppuihin tarvitaan vettä, ruokaöljyä ja poretabletteja. Veden voi värjätä ihan wow-efektin luomiseksi elintarvikevärillä. Veden ja öljyn suhdetta kannattaa kokeilla. Meillä oli noin neljäsosa vettä ja loput öljyä. Sitten vaan pieni palanen poretablettia kerrallaan lillumaan! Joku valosysteemi tekee tästä spektaakkelimaisen, mutta ihan päivänvalossakin litku on aika vaikuttava. 

Oobleck on iki-ihana aine avaruudesta! Tämä mainio mönjä ei tottele ketään. Yritäpä pyörittää siitä pallo. Ehkä onnistuu, mutta pysähdypä hetkeksi, niin koko möntti valuu sormien välistä. Ja kun sitä luulee käsittelevänsä kuin nestettä, se tappeleekin vastaan kuin mikä tahansa kiinteä aine. Ah, niin hypnoottista! Vadilliseen tarvitaan pari purkkia peruna- tai maissitärkkelysjauhoa sekä vettä. Sopivan määrän huomaa kyllä, ja seuraavana päivänä se onkin joka tapauksessa ihan erilainen. Elintarvikeväri tekee tästäkin vielä hitusen ällömmän.

Kaikenlaiset koeputket, mitta-astiat ja pipetit on aivan mahdottoman ihania, ja oikeastaan pelkkä kaatelu, tiputtelu ja sekoittelu riittäisi tosi pitkään tekemiseksi. Varmuuden vuoksi olin kuitenkin antanut ohjeeksi kokeilla, voiko eriväriset vedet kaataa samaan putkeen niin, etteivät värit sekoitu. Ei onnistuttu, mutta ei haitannut. Ehkä ensi kerralla kokeilemme sekoittaa vesiin suolaa eikä sokeria. Mene ja tiedä. 

Ilmapallohan ihan sellaisenaan villiinnyttää luokan kuin luokan, mutta täytäpä pallo ruokasoodan ja etikan voimalla, niin koko porukka on aivan sekaisin. Astiaan kaadettiin puoli desiä etikkaa, ilmapallon sisään kipattiin pari lusikallista ruokasoodaa, ja sitten vaan pussi putelin suuhun. Kun soodat kaataa etikan päälle, pallo täyttyy. Kannattaa kokeilla myös pallon pompottelua, heittelyä ja puhkaisemista.

Nämä pullot on tarkoitettu hypnoottiseen tuijotteluun. Sinisessä on vain vettä ja öljyä erilaisten aallokoitten aikaansaamiseksi. Punaisessa on tilkka tiskiainetta, ja siitä pyöritellään tornadoja. Luulisi aika rauhalliseksi hommaksi, mutta kamalasti lähti ääntä tälläkin pisteellä.

Viikonlopun jälkeen lapset olivat edelleen intoa täynnä. Yritin kääntää vähitellen mielenkiintoa kohti veden kiertokulkua, mutta totta puhuen meillä on näin viikkoa myöhemmin edelleen pullot ja oobleckit luokassa levällään. Joka tapauksessa pääsimme edes vähän asian ytimeen, kun lupasin, että luokkaan saa rakentaa lumiukon. Kerroin ensin lyhyen version Sneezy the Snowman -sadun perusteella, ja siinä sitten vähän pohdiskeltiin, onko takki lämmin ihan vaan siksi kun se on takki, vai tuleeko lämpö siihen jostain muualta. Ja jos se kerran ei lämmitä lumiukkoa, miksi se lämmittää ihmistä? Katsoimme myös samaisen sadun Youtubesta ihan englanniksi, lapset sanoivat ymmärtäneensä ihan kaiken.

Lumiukko sai nimen Pertti, ja mittailimme aluksi tunnin välein sekä Pertin pituutta että sulaneen veden korkeutta. Päivän päätteeksi esitettiin erilaisia hypoteeseja siitä, kuinka paljon Pertistä olisi jäljellä seuraavana aamuna. Parviäly oli sitä mieltä, että kolme pientä lumipalloa uiskentelisi aamulla Pertin laatikossa. Pientä pettymystä oli ilmassa, kun laatikossa lainehtikin pelkkää likavettä. Tästä kuitenkin noustiin, ja nyt Pertin maalliset jäänteet on pakattu kahdeksaan puolen litran annokseen. Ne odottelevat haihtumistaan vähän erilaisissa astioissa ja erilaisissa paikoissa. Myös näistä on esitetty tiukkoja hypoteeseja: mikä astia tyhjenee ensimmäisenä ja kuinka kauan siinä oikein menee? Myönnän auliisti, ettei minulla ole aavistustakaan. Onneksi tutkimusryhmäni on asian suhteen hyvin aktiivinen. Ilmoitan tuloksista heti, kun jotain äärimmäisen jännittävää tapahtuu.

Raketit ja rollaattorit

Olen mukana hankkeessa, jossa vahvistetaan sekä oppilaiden osallisuutta, mutta myös oppilasjohtajuutta. Hanke on aivan mahtava, ja olen päässyt kiinnostaviin koulutuksiin sen puitteissa. Toistaiseksi suurin anti on kuitenkin ollut ihastuttavan ruohonjuuritasoinen oivallus siitä, että tämäkin asia täytyy lapsille opettaa. Ja ihan jokaiselle, ei vain oppilaskuntalaisille tai syrjäytyville tai jollekin yksittäiselle luokalle. Ihan jokainen lapsi ansaitsee kokemuksen osallisuudesta, ja mitä useampi tuntee omakseen erilaiset vaikutusmahdollisuudet, sitä onnellisempi on koulupolku. Tässä reflektoin nyt joitakin tapoja, joilla omassa luokassani, ja toisaalta myös ohjaamassani oppilaskunnassa, pyrin lisäämään lasten vaikutusmahdollisuuksia. Lähtökohtaisesti yritän tietenkin aina sitouttaa lapset kaikkeen toimintaan, koska se nyt vaan on helpompaa. 

Projektit ja monialaisuus

Nykyisen opsin monialaisuus on minulle hyvin mieluinen tapa opettaa, ja se mahdollistaa hyvin ihan pientenkin oppilaitten osallisuutta päätöksenteossa. Voimme sopia yhdessä teeman, jonka alaisuudessa opiskelemme tiettyjä ainesisältöjä, tai saatan poimia aiheen itse jostain lasten pinnalla olevasta jutuista. Voimme tutkia oppikirjaa, ja pohtia mitkä asiat sieltä kiinnostavat eniten, tai olisiko kuitenkin jotain sellaista, jota kirja ei lainkaan mainitse. Mietimme yhdessä, miten asiaa olisi hyödyllisintä - ja mukavinta - opiskella. Voimme suunnitella päivän ja viikon aikataulua yhdessä, ja toisaalta lapset voivat hyvin perustella, jos haluavat muuttaa suunnitelmaa. On ihan ok ehdottaa, että voitaisiinko samaa hommaa jatkaa vielä seuraava tunti, tai vaikka seuraava päivä. Ihan yhtä ok on toivoa, että voitaisiinko tehdä jotain muuta. Eikä kaikkien tarvitse tehdä samaa asiaa. Päinvastoin! Monialaiset projektit mahdollistavat sen, että voimme kaikki työskennellä saman aiheen parissa, vaikka osa piirtää ja osa ratkoo matikan pulmia. Minun asiani on pysyä kärryillä siitä, että jokainen saavuttaa uusia askelmia laaja-alaisten tavoitteiden portailla, ja että niille alisteiset sisällöt tulee käytyä läpi. 

Ryhmät

Meillä tehdään käytännössä kaikki hommat ryhmissä. Ekalla oppilaat olivat pääsääntöisesti minun asettamissani ryhmissä, joissa harjoiteltiin välillä tuskallisestikin jokaisen huomioonottamista sekä oman panoksen antamista. Yksi ylen vaativa tehtävä oli sopia aina ryhmän kanssa, kenen vuoro on hakea tai palauttaa sakset tai liimat tai muu sälä. Annoin aina ohjeeksi, että jokaisen mielipide pitää kuunnella ja huomioida, mutta hankalimpina hetkinä sanoitin toki muutenkin sitä neuvottelua. Osa ryhmistä päätyi nopeasti vaikkapa KPS-arvontaan tai kiertävään vuoroon, mutta toiset hakkasivat päätä seinään suunnilleen koko vuoden. Pikkuhiljaa alkoi kuulua hipihiljaistenkin lasten suusta: "miusta tuntuu, ettei kaikkien mielipidettä ole vielä kuultu", ja samoihin aikoihin ne salamannopeat pysyivätkin tuoleillaan odottamassa yhteistä päätöstä. Lähtökohtaisesti näissä tehtävissä lapset aina haluavat ne sakset sun muut pöytään nopeasti, joten kellään ei ollut halua periaatteen vuoksi hidastaa toimintaa.

Tokalla oppilaat pääsivät jo enemmänkin neuvottelemaan omista paikoistaan, mutta kokeilimme monia erilaisia ryhmäjakoja. Kolmannella ollaan suunnattu keskustelu siihen, että ryhmissä täytyy olla monenlaisia vahvuuksia. Suurimmat kipinät tuntuvat usein sinkoilevan siksi, että tekemisen tahti on niin erilainen. Joulun alla lasten piti järjestäytyä tontturyhmiin, ja nostimme kissan pöydälle ketään yksittäistä oppilasta mollaamatta. Totesimme, että osa lapsista aloittaa ja työskentelee hitaasti ja harkiten. Toisia se ärsyttää, mutta pureuduimme siihen, mitä hyviä taitoja näillä työskentelijöillä on ryhmälle tarjolla. Ja niitähän löytyi! Huomattiin, että nämä, jotka etenevät hitaasti kuin rollaattorit, ehtivät keskittyä työhön hyvin. He myös muistuttavat, että joskus on syytä pysyä perusasioissa. He jaksavat nähdä vaivaa tiedonhaun tai hyvän käsialan äärellä, ja ennättävät pohtia asioita perusteellisesti. He malttavat myös toppuutella, kun meininki on yltymässä liian villiksi. Mutta joskus heitä ärsyttää ne toiset, joiden vauhdissa ei meinaa pysyä, ja jotka eivät meinaa millään saada yhtä asiaa valmiiksi, kun olisi jo kiva aloittaa joku toinen juttu. Heistäkin löytyi kyllä paljon hyvää. He singahtavat uuteen asiaan kuin raketit, saavat saman tien liudan uusia ideoita, ja ehtivät jopa kokeilla niitä. He hoputtavat tarpeen vaatiessa rollaattoreita. Jos rollaattorit ehtivätkin nähdä matkan varrella muurahaisen ja perehtyä sen yhdyskuntarakenteeseen, raketit ennättävät nähdä koko maailman, pari tähteä ja vilauksen naapurigalaksista. On aika selvää, että näiden yhteistyöllä lopputuloksessa on sekä kokonaiskuvaa että yksityiskohtia. Tontturyhmät saatiin melko toimiviksi, mutta vähän niitä kuitenkin hiottiin, kun laadittiin vuodenvaihteen jälkeen kevätryhmät.

Parit

Joskus parityö on ryhmätyöskentelyä tehokkaampaa, jotta jokaisen osallistuminen on mahdollisimman tehokasta. Meillä on vakituiset enkku- ja matikkaparit, jotka on kyllä aika lailla minun päätöksellä muodostettu. Koska lapsia on pariton määrä, tilanteet joka tapauksessa vaihtelevat. Usein työskentelemme niin, että teemme yhdessä jotain toiminnallisia harjoituksia opiskeltavaan asiaan liittyen. Tässä vaiheessa työskentelemme koko porukka yhdessä, tai sitten pariksi valikoituu ihan vaan lähimpänä oleva. Kun on aika perehtyä enkun tekstiin tai aloittaa vihkotyö, pyydän lapsia etsimään oman parinsa kanssa koulun tiloista sopivan työskentelypaikan. Luokkaan jää usein ainakin kaksi paria, jotkut päätyvät aulaan sohvalle, loput keksivät jonkun majan patjoista, ja osa istahtaa ihan vaan käytävälle. Saatan antaa kaikille saman aloitustehtävän, mutta siitä saa jatkaa sitten omien taitojen mukaan. Enkku on meidän luokassa tosi voimakkaasti erotteleva oppiaine. Toiset osaavat jo valtavasti sanoja ja pystyvät keskustelemaan kokonaisilla lauseilla. Osa lähtee aivan eri tasolta: taustalla on kuulovammaa, pakolaisleiriä, heikkoa suomen kielen taitoa, vasta alkuvaiheessa olevaa lukutaitoa, koti, jossa kukaan aikuisistakaan ei osaa yhtään englantia (tai suomea tai lukea). Oman parin kanssa saa edetä itselleen sopivaa tahtia, ja minä ehdin piipahtaa kaikkia auttamassa ja kuuntelemassa. Tämä on tietenkin ihan tavallista eriyttämistä, mutta sellaisenaan mielestäni tosi hyvä, arkinen keino lisätä lasten omia vaikutusmahdollisuuksia oman oppimisensa äärellä, kun pääsee päättämään työskentelypaikan lisäksi myös tehtävien laadusta, määrästä ja haasteellisuudeesta.

Toiminnanohjaus

Kun pääsin mukaan tähän osallisuushankkeeseen mukaan, päädyin joidenkin hakujen kautta jatkuvasti executive functioning -sanaparin äärelle. Aikani sitä ihmeteltyäni päädyin siihen, että se kääntyy suomeksi jotakuinkin toiminnanohjaukseksi. Siinä oli kuitenkin jotain erilaista kuin mihin olin tottunut, ja meni pitkään ennen kuin keksin mitä se oli. En tosin vieläkään ole tästä ihan varma, mutta päättelin, että ne sivustot, joita lueskelin, käsittelivät toiminnanohjausta jokaisen lapsen asiana. Suomalaisessa tekstissä sanaan törmää lähinnä siinä yhteydessä, kun kyseessä on toiminnanohjauksen pulmat, haasteet, häiriöt, vaikeudet, ongelmat. Monilla englanninkielisillä sivustoilla taas lähestyttiin asiaa niin, että toiminnanohjauksen taitoja opetetaan ihan kaikille lapsille ja nuorille, kaikilla kouluasteilla. Keräsin kymmenen kohdan sarjan tällaisia taitoja, joita aloimme yksi kerrallaan harjoitella lasten kanssa. Niitä tuli suunnitteleminen, järjesteleminen, ajanhallinta, aloittaminen, joustavuus, sisukkuus, muisti, itsehillintä, huomiokyky, sekä salaperäinen tiedän mitä tiedän. Joo, ne todellakin nimettiin lasten kanssa. Aina ensin keskusteltiin kulloisestakin taidosta, tehtiin joitakin draamallisia harjoituksia, erilaisia arvoväittämiä ynnä muuta. Sitten annoin täsmäkysymyksen, jonka perusteella piti kertoa aiheesta oma henkilökohtainen kokemus omalle ryhmälle. Lopuksi se vielä kirjoitettiin lyhyesti paperille, joka lisättiin yhteiseen julisteeseen. Tietysti osa kirjoitti aina asian vierestä, mutta sitten taas treenattiin sitä, miten pysytään aiheessa ja vastaako kertomukseni siihen kysymykseen, joka esitettiin. 

Ajatuksena oli, että kertomukset ovat lyhyitä, kuin someviestejä, ja niiden perään voisi kyseisen taidon lisätä hashtagiksi. Nyt meillä on sitten käytävän seinällä kymmenen hashtagia, jotka lapset muistavat tosi hienosti! He saattavat muistuttaa kesken työskentelyn toisiaan, että tässä nyt tarvitaan vähän aloitekykyä, tai että nyt pitäisi kyllä tarkistaa ajanhallintaa. Näiden kymmenen taidon avulla viimeistelemme Suomi-projektimme.  Koen, että jokainen on saanut itselleen hyvin konkreettisia työkaluja ryhmätyöskentelyyn ja projektin loppuunsaattamiseen. Se taas suoraan näkyy itsetunnon vahvistumisena, sitoutumisena ja tehokkaampana oppimisena. Olen varmaan aiemminkin opettanut näitä samoja asioita, mutta en ole tehnyt yhtä selväksi lapsille, että ne ovat näin tärkeitä. Enkä kyllä varmasti ole opettanut näin järjestelmällisesti niitä aiemmin. Yhä edelleen pohdin sitä, miten voisi ihan arkisessa luokkatyössä tehdä riittävän näkyväksi sen, että ne laaja-alaiset tavoitteet ovat niitä varsinaisia tavoitteita, ja ainesisällöt vain niiden rakennuspalikoita. 

Oma ääni

Jos silloin ekalla käytinkin ikuisuuden siihen, että jokainen oppi kuuntelemaan ja puhumaan vuorollaan, nyt voin rauhassa korjata sen satoa. Myös meidän ihanassa, hauskassa, fiksussa lapsilaumassa tulee riitoja ja kiusaamista. Joudun selvittämään väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä jatkuvasti, kuten kuka tahansa kolmannen luokan opettaja. Jopa kiusaamisia. Joskus tilanne on sellainen, että voimme kuitata koko jutun nopealla kädenpuristuksella, mutta useimmiten selviteltävät asiat ovat sellaisia, että ne lyövät loven koko luokkayhteisöön, jos niitä ei käsittele yhdessä. 

Aina on joku, joka jää vähän altavastaajaksi tai syntipukiksi, jos niitä rooleja ei pura koko luokan kanssa auki. En aloita sellaisessa vaiheessa, kun tilanne osapuolten välillä on vielä päällä, vaan tavoittelen rauhallista keskustelua. Kerron lapsille, että haluan yhdessä jutella asiasta yhteisesti, jottei kellekään jää epäselvyyksiä eikä mikään rikkinäinen puhelin muuta asioita, kun juttu kuitenkin kulkeutuu luokan ulkopuolellelkin.  Pyrin aina puhumaan suoraan, ja käytän ihan nimiä, jos asia on joka tapauksessa kaikkien tiedossa. Tämä tuntuu toimivan, koska silloin lapset tajuavat hyvin, että kyse on näistä ihan oikeista ihmisistä. Ja kun he sitten antavat ratkaisuehdotuksia tai purkavat omia tuntojaan, he eivät tarjoa mitään lastenohjelmien yksinkertaistettuja onnellisia loppuja, vaan heillä on ymmärrys siitä, että ihmiset käyttäytyvät tilanteissa eri tavoin, koska ovat erilaisia. Joku sanoi jotakin, koska heillä kotona se on hauska vitsi. Joku ei vitsiä tajunnut, koska ei vielä osaa suomea niin hyvin. Joku loukkaantui pelleilystä, koska omaa serkkua on samalla tavalla kiusattu. Joku luuli, että hänelle nauretaan, koska on niin monesti ollut siinä tilanteessa. Käymme läpi näitä seikkoja, ja pohdimme yhdessä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet osapuolten toimintaan. Toistaiseksi joka kerralla olemme löytäneet molemminpuolista ymmärrystä ja uusia näkökulmia, ja usein tämän keskustelun jälkeen kuulen vielä sen kaikkein aidoimman anteeksipyynnön, joka ei tule opettajan tai vanhempien kehotuksesta. 

Nämä keskustelut eivät ole aina mitään lempeitä hymistelyjä, mutta ne eivät koskaan ole mitään noitarovioitakaan. Lapsille on selvää, että he saavat vapaasti kertoa omista tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta tässä vaiheessa ne varsinaiset selvittelyt on jo tehty, ja nyt keskustellaan ensisijaisesti ratkaisuehdotuksista. Kyllä me kuitenkin puimme ihan kunnolla vaikkapa kiusaamista ja sen jälkiä. Viime viikolla juuri kävimme tällaista keskustelua, ja lopuksi annoin lasten tehdä ikivanhan paperinrypistelykokeen. Paperilappu rypistettiin oikein pieneksi, jonka jälkeen sanoin, että lappunen olikin se sinun luokkakaverisi ja rypistäminen oli kaikki ne pahat sanat, jotka voisit suustasi päästää. Miltä paperi näytti aluksi? Miten sen saisi takaisin sellaiseksi? Ja sitten sitä silitellään ja taputellaan ja paijataan, mutta lopulta on vain todettava, että jäljet jäävät ikuisiksi ajoiksi. Tunnin lopuksi lapset kysyivät, mitä paperille pitää tehdä. Sanoin, että sen saa päättää itse. Osa laittoi reppuun, osa otti mukaan välitunnille, mutta yksikään lappunen ei pudonnut paperinkeräyslaatikkoon. 

De ráfi, dát máilbmi lea gallánan vašiin*

*Rauha nyt, 

tää maailma on vihaan kyllästynyt

Saamelaisten kansallispäivä on täältä Etelä-Karjalasta käsin aika kaukainen juttu, mutta joka vuosi aihetta tietenkin lähestytään. Ekalla muistaakseni laulettiin, tokalla luin sadun, mutta nyt kolmannella tuntui siltä, että on jo paneuduttava ihan oikeasti alkuperäiskansan käsitteeseen. Kyselin pitkin facebookia hyviä ideoita, ja ensin ei meinannut oikein mitään, sopivaa löytyä, mutta kyllä niitä sitten kertyikin oiva setti. 

Luokassa käsitellään parhaillaan Suomen maisema-alueita, ja tälle viikolle osui sopivasti Lappi. Halusin tehdä ehdottoman selväksi sen, että Lappi sinällään ei tarkoita neljäntuulenlakkeja ja noitarumpuja, vaan ne ovat saamelaisten omaisuutta. Puhuimme yleisesti siitä, miltä tuntuisi, jos jotkut hankkisivat meidän kansallispukujamme pilailukaupasta tai käyttäisivät meitä mainoskuvituksena ihan kyselemättä. Ajattelin ensin, että tämä olisi hankala keskustelu, mutta näköjään kolmasluokkalainen tajuaa vallan mainiosti, että toisten kulttuuri ei ole mikään pelleilyväline. 

Aloitimme katsomalla videon Saamen lipusta, jonka jälkeen huolellisesti väritimme jokaiselle omat liput. Tässä vaiheessa lapsille oli jo hyvin selvää, että lippu on tosi tärkeä kansallinen symboli, eikä kukaan halunnut hutiloida. Osa värittikin hyvin, hyvin h a r t a a s t i, ja toiset pääsivät saman tien kokeilemaan saamenkielisiä fraaseja. Tämä oli mieletön hitti! Tosin parhaani mukaan paheksuin kaikkia "oispa kaljaa" -käännöksiä, mutta löytyi sieltä kyllä kaikenlaista! Yrittäkääpä sanoa saameksi seitsemän kaunista mustaa pikkulintua istuivat ja litkivät vettä suolten läpi vatsaan! 

Liput liimattiin vihkoihin ja alle kirjoitettiin muutama yhdessä käsitelty fakta saamelaisuudesta. Katsoimme Ruotsin talentissa voittaneen joiun, joka kirvoitti keskustelua musiikin keinoista herättää tunteita. Lasten mielestä sanat kuulostivat ihan höblöblööltä, mutta tunnelma oli kuitenkin surullinen. Lopuksi jokainen sai vielä valita mieluisimman puvun tutkittavakseen. Tästä tulikin varsinainen lähdekriittisyyden oppituokio, koska Googlen kuvahaku tuottaa esimerkiksi Enontekiön puvun haulla myös naamiaisasuja. Lapset jaksoivat etsiä oikeita malleja värityskuviin ihailtavalla antaumuksella. Tarkoitus oli selvitä yhden tunnin loppupuoliskolla, mutta en hennonut katkaista päättäväistä paneutumista, ja annoin lasten jatkaa pukujen parissa seuraavana päivänäkin. Sehän tietysti tarkoitti sitä, että osa oli nopeasti valmiita, ja osa ehti sitten taas perehtyä fraasisanakirjaan!